Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Tänne kirjoitetaan tarinat. Tässä pikaohjeet, tarkempia neuvoja löytyy täältä:

-Kirjoita yksikön ensimmäisessä tai kolmannessa persoonassa (minä-tai hän-muodossa), saat itse päättää

-Kirjoita imperfektissä (mennyt aikamuoto)

-Käytä lainausmerkkejä (") vuorosanoissa, ei vuorosanaviivaa

-Kirjoita kirjakielellä, myös vuorosanat

-Vuodenaika on sama kuin oikeastikin, eli nyt on hiirenkorva

-Annan jokaisesta tarinasta kokemuspisteitä (kp) viidestä sataan riippuen sisällöstä, oikeinkirjoituksesta ja vähän myös pituudesta

Hauskoja kirjoitushetkiä!

Huom! Kokoontumistarinat kirjoitetaan Muuta-kohdasta löytyvään paikkaan, ei tänne.

Tarinat  1  2  3  4  >

Nimi

Kotisivut

Kommentit
Roskapostisuojaus: Paljonko on viisi plus neljä?
(Pakollinen, Vastaa numeroin)
Yksityinen  

Nimi: Kuutassu, Tammiklaani

19.05.2017 16:33
Aurinko paistoi, ja taivas oli miltei pilvetön. Kuljin metsässä mestarini kanssa, ja oli tarkoituksena harjoitella saalistamista. Sitten eräs tuttu tuoksu tulvi nenääni, ja katsoin ympärilleni. Sitten huomasin aluskasvillisuudessa myyrän, ja mestarini maukui hiljaa:
"Mene vaanimisasentoon! Muista olla mahdollisimman hiljaa." Nyökkäsin ja laskeuduin vaanimisasentoon. Naulitsin katseeni myyrään, ja hiivin hiljaa lähemmäs. Sopivan hetken tullessa tartuin kynsilläni kiinni myyrään ja heitin sen maahan. Sitten raapaisin sitä kovaa, ja hetkessä myyrän ruumis valahti veltoksi. Katsoin mestariani, ja hänen ilmeensä näytti tyytyväiseltä.
"Hyvä Kuutassu!" hän maukui iloisena.
"Kiitos", kehräsin ja hymyilin. Sitten nappasin myyrän hampaisiini, ja päätin etsiä jonkun hyvän piilopaikan sinne siksi aikaa, kunnes palaisin takaisin.
"Sinä voit haudata sen. Voimme palata tätä kautta, niin silloin voit kaivaa myyrän takaisin ylös", Ruusumyrsky neuvoi. Nyökkäsin ja hautasin saaliin maahan. Sitten haistelin ilmaa, ja yritin paikantaa seuraavaa saalista. Auringonsäteet paistoivat puiden läpi, ja aurinko oli jo korkealla. Maaperä tuntui pehmeältä tassuissani, ja kuulin lintujen viserrystä. Yhtäkkiä hiiren tuoksu tuli nenääni, ja yritin paikantaa sen. Laskeuduin nopeasti mahdollisimman hiljaa vaanimisasentoon, ja näin hiiren. Mestarini katsoi kauempana, ja odotti. Odotin sopivaa hetkeä, ja yritin iskeä kynteni hiireen. Yhtäkkiä se kuitenkin pyrähti tassujeni välistä, ja pinkoi pakoon. En luovuttanut, vaan yritin iskeä uudelleen. Taas huti. Sitten yritin vielä kerran tarttua siihen, ja purin sitä kovaa. Sitten nappasin sen hampaisiini, ja näytin mestarilleni.
"Se oli yllättävän vaikea napata", mau'uin ja hiiri hampaissani vaikeutti puhumista. Ruusumyrsky tuli lähemmäs, ja maukui:
"Ensi kerralla yritä osua hiireen nopeammin, äläkä odota niin kauaa." Nyökkäsin, ja tunsin hiljaisen tuulen turkissani.
"Saalistammeko vielä?" kysyin lopulta. Ruusumyrsky nyökkäsi, ja maukui:
"Vielä vähän aikaa. Neuvon sinulle pari vinkkiä, joista on varmasti hyötyä." Nyökkäsin, ja aloin hautaamaan hiirtä maahan. Sitten kuljimme hieman eteenpäin, ja saalistimme tovin.

Auringonhuippuun mennessä saavuin mestarini kanssa leiriin, mukanaan muutama saalis. Vein ylpeänä tuoresaaliskasaan ne, ja tunsin vatsani kurnivan. Söisin vasta klaanivanhimpien ja kuningattarien jälkeen, mietin. Tassuttelin kauemmas, ja kuulin taas lintujen viserrystä. Viherkorva oli jo pitkällä.

Vastaus:

30 kp ^^

-Paju

Nimi: Kuutassu, Tammiklaani

15.05.2017 14:42
Heräsin kirkkaiden auringonsäteiden osuessa silmiini, ja avasin silmäni nopeasti. Eilen minusta oli tullut oppilas, ja olin innoissani. Nousin pehmeästä pesästä ylös, ja venyttelin hyvin. Sitten tassuttelin hiljaa leirin aukiolle, ja katseeni osui hopeanharmaaseen naaraaseen, jolla oli meripihkan väriset silmät. Tunnistin hänet Ruusumyrskyksi, mestarikseni. Tassuttelin hänen luokseen, ja mau'uin:
"Hei Ruusumyrsky." Hän huomasi minut, ja huomasin hänen hymähtävän.
"Hei Kuutassu. Tänään käymme läpi Tammiklaanin alueen rajat, jotta tiedät mitkä kohdat klaanillemme kuuluu", Ruusumyrsky maukui. Klaanimme rajat? Olisin toivonut jotain kiinnostavampaa, kuten taisteluharjoituksia tai saalistamista. Nyökkäsin kuitenkin mestarilleni. Mikäli haluaisin tulla aidoksi soturiksi, minun pitäisi tietää tarkkaan klaanimme rajat. Vaivuin ajatuksiini, kunnes Ruusumyrsky maukaisi:
"Tulehan jo." Näin hänet hieman kauempana, ja kävelin reippaasti hänen luokseen.

Viileähkö tuuli puhalsi turkkiani, mutta se oli lämpimämpi tuulenvire kuin aiemmin. Aurinko paistoi taivaalla, ja taivaalla näkyi vain hieman pilviä. Seurasin keskittyneenä mestariani, ja yritin painaa mieleeni tarkasti klaanimme rajat. Tunsin tassuissani pehmeän maaperän, jota aurinko oli jo hieman lämmittänyt.

Kun aurinko oli jo hieman korkeammalla, saavuin mestarini kanssa takaisin leiriin. Tuoresaaliskasaan oli ilmestynyt vähän lisää riistaa, ja tunsin vatsani kurnivan.
"Voit mennä syömään, sinulla on varmasti nälkä", kuulin yhtäkkiä mestarini maukuvan pehmeästi. Nyökkäsin ja mau'uin kiitoksen. Kävelin tuoresaaliskasan luo, ja nappasin itselleni ruskean hiiren. Sen jälkeen tassuttelin sopivalle paikalle, ja puraisin pienen palasen hiirestä. Mehevä ja tuore hiirenlihan maku tulvi suuhuni, ja haukkasin isompia paloja. Puraisu puraisulta vatsani täyttyi, ja viimeisen suupalan kohdalla nuolaisin huuliani. Sitten nousin ylös, ja huomasin pienen, oranssin oppilaan edessäni. Hänellä oli hampaissaan metsämyyrä, ja hän maukui:
"Katso, saalistin tämän itse!" Kuulin hänen äänestään, että hän oli ylpeä saaliistaan. Hymähdin hänelle pienesti ja kehräsin:
"Vau, olet taitava. Minä taas kiersin mestarini kanssa klaanimme rajat." Naaras nyökkäsi. Hän oli ollut oppilaana hieman pidempään kuin minä, joten hän oli varmasti jo hyvä saalistamaan. Olin silti hieman kateellinen, olisin itsekin halunnut yrittää saalistaa jotain.

Vastaus:

30 kp! Mukava tarina. Hieman häiritsi se, että toistit neljä kertaa ilmaisun "klaanimme rajat" juuri samassa muodossa, mutta ei se toki ole vakavaa. Kirjoitusvirheitä en löytänyt, ja juonikin oli hyvä ^^

-Paju

Nimi: Huurretassu/-täplä, Tammiklaani
Kotisivut: http://soturintie.suntuubi.com/

14.05.2017 12:58
Makoilin oppilaiden pesässä vielä myöhään illalla, ja mietin, koska minut nimitettäisiin soturiksi. Katselin käpäliäni ja ajattelin kaikkea kokemaani.
"Saapukoon jokainen oravan nappaamaan kykenevä Suurkannolle klaanikokoukseen!" kuulin Vaahteratähden yhtäkkiä kajauttavan. Kävelin rauhassa paikalle aavistamatta ollenkaan, mistä oli kyse ja istahdin mestarini Utuaamun viereen. Utuaamu katsoi minua jotenkin ylpeästi, mutta yritin olla välittämättä. Käänsin katseeni Vaahteratähteen, joka hyppäsi Suurkannolle ja näytti katsovan minuun. Sitten hän aloitti puheensa: "Minä Vaahteratähti, Tammiklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni siirtämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskllut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi." tärisin jännityksestä, kun tajusin, että minusta olisi tulossa soturi. Pudistelin päätäni ja keskityin nyt ainoastaan päällikön puheeseen.
"Huurretassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tät klaania - jopa henkesi uhalla?" Vaahteratähti kysyi katsoen tarkasti minua, ikäänkuin arvoiden, olisiko minusta hyväksi ja uskolliseksi soturiksi. Nielaisin jännittyneenä, ja nousin seisomaan.
"Lupaan" kajautin kovalla äänellä katsoen päättäväisenä päällikköä. Vaahteratähti hymähti tyytyväisenä ja jatkoi: "Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi: Huuretassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Huurretäplänä. Tähtiklaani kunnioittaa rohkeuttasi, ja hyväksymme sinut Tammiklaanin täydeksi soturiksi" päällikkö katsoi minua iloisena ja kuulin Utuaamun alkavan huutaa uutta nimeäni. Klaanitoverini yhtyivät huurraukseen ja pieni kyynel vierähti poskelleni. *Kiitos Utuaamu, emo, ja kaikki muutkin!* huudahdin mielessäni. Olin niin onnellinen, että meinasin ruveta itkemään. Oli onni, että pystyin hillitsemään itseni. Äkkiä tunsin Utuaamun hännän selälläni ja katsahdin mestariini. Utuaamu katsoi minua lempeästi hymyillen, pieni suru kuitenkin kasvoillaan.
"Kasvoit niin nopeasti, emme ehtineet edes harjoitella kaikkea" hän hymähti hieman nolona. Hymyilin mestarilleni, tai oikeastaan entiselle mestarilleni, ja naukaisin: "Vaikka olenkin jo soturi, voimme silti harjoitella vielä joskus yhdessä" Utuaamu nyökkäsi helpottuneena.
"Kiitos" hän naukaisi ja lähti kävelemään muiden sotureiden kanssa soturien pesää kohti. Katsoin vielä hetken entisen mestarini perään, ja kävelin sitten lähelle leirin uloskäyntiä. Istahdin maahan, ja käänsin katseeni taivaalle. Aurinko olisi pian laskenut ja minun olisi vahdittava leiriä aivan hiljaa ja nukahtamatta, koko pitkän yön.

Katselin myöhään yöllä leiriä ja olin nukahtamaisillani. Korvani olivat luimussa ja silmäni puoliummessa. Säpsähdin, kun kuulin pöllön äänen ja valmistauduin taisteluun tajuamatta edes heti, että se oli vain pöllö. Kun sitten näin puussa istuvan ja huhuilevan pöllön, ärähdin nolona ja siirsin katseeni käpäliini. Istuin takaisin paikalleni ja kaaduin maahan uupuneena.*ei kukaan varmaan huomaa, jos lepään hiukan...* ajattelin väsyneenä, ja suljin silmäni. Vaivuin syvään uneen ja näin sen jälkeen pelkkää mustaa ympärilläni.

Heräsin varhain aamulla, kun kukaan muu ei ollut vielä herännyt, ja irvistin kivusta. Olin rääkäistä, kun näin variksen nokkivan itseäni. Olin ilmeisesti näyttänyt aivan raadolta ja varis oli luullut minun kuolleen. Tapoin linnun nopeasti ja peitin haavani, joka onneksi oli vain pieni. Vein variksenraadon tuoresaaliskasaan ja istuin tismalleen samaan kohtaan, missä olin istunut muiden mennessä nukkumaan. Ensimmäinen herännyt kissa näytti olevan Perhospentu; kilpikonnakuvioinen naaras sinisillä silmillä, ja heti hänen perässään tuli ulos vihreäsilmäinen, siniharmaa kolli vaaleilla raidoilla, eli Korentopentu. Minusta tuntui hassulta, että juuri klaanin pennut olivat olleet ensimmäisiä herääjiä ja mieleeni palasi omat pentuaikani. Seuraava aukealle astuva kissa oli Vaahteratähti; klaanin päällikkö, oranssin ja mustan kirjava kolli. Hänen vihreät silmänsä hehkuivat ja hän asteli luokseni ja kysyi: "Miten ensimmäinen yö soturina meni?" nielaisin, ja katsahdin käpäliini. Oli paras kertoa totuus.
"Tuota... minä... minä öh..." takeltelin. Vaahteratähti katsoi minua tyynenä eikä kääntänyt katsettaan.
"Minä nukahdin..." tunnustin nolona. Päällikkö ei näyttänyt yllättyneeltä. Hän vain hymähti, ja haukotteli pyöräyttäen päätään.
"Et ole ensimmäinen, etkä varmasti viimeinenkään" Vaahteratähti naurahti. Huokaisin helpotuksesta ja katsoin päällikköä.
"Onneksi" hymähdin ja hymyilin päällikölle edelleen hieman nolona.

//tää loppu oli kyl vähän tönkkö muttah... xD

Vastaus:

35 kp! Kirjoitusvirheitä oli jonkin verran, joten oikoluethan seuraavalla kerralla tarkemmin ^^

-Paju

Nimi: Toivepentu, Ruohoklaani

14.05.2017 00:42
Herätessäni kukaan muu ei ollut vielä herännyt. Kuitenkin kuulin ulkoa ääniä, joten oli varmasti aamu. Vaikka pentutarhassa vallitsikin tuttu uninen tuhina, oli sen hämärässä silti jotain hieman pelottavaa. Hautasin kuononi emoni turkkiin, ja hengitin hänen rauhoittavaa tuoksuaan. Kului jonkin aikaa, ennen kuin uskalsin nostaa pääni Kirkassiiven turkista. Ensimmäiset valonsäteet leikkivät jo pentutarhan lattialla. Aloin ajatuksissani potkia veljeäni kylkeen. En potkinut edes lujaa, mutta Harakkapentu heräsi.
"Ei saa kiusata!" tuo valitti unisesti.
"Täällä on tylsää", valitin Harakkapennulle. Veli haukotteli, ja näytti sitten miettivä jotain.
"Minä tiedän!" Harakkapentu hihkaisi.
"No mitä?" kysyin.
"Opetellaan kävelemään! Minä olen nähnyt, kun isommat kissat kävelevät!" Harakkapentu naukui riemuissaan.
"Miten se sitten toimii?" kysyin epäilevästi. Voisinko minä mitenkään oppia kävelemään?
"No ensin sinun pitää nousta jaloillesi!" veli kertoi.
"Näytätkö mallia?" vinkaisin, sillä ajatus kävelemisestä oli pelottava.
"En minäkään osaa, mutta voin yrittää", Harakkapentu lupasi. Hän nousi todella huteran näköisesti lyhyille jaloilleen.
"Kas näin! Helppoahan se oli!" veli naukui rohkaisevasti. Silloin minäkin päätin yrittää. Hitaasti nostin kehoani maasta, ja siirsin painoa jaloilleni. Ja kas! Siinä se oli! Aivan, kuten Harakkapentu oli luvannut!
"Katso! Minä osaan!" hihkaisin iloisesti. Hihkuessani keskityin kuitenkin liikaa kaikkeen muuhun, ja ennen kuin huomasinkaan, kallistuin vasemmalle, ja muksahdin kyljelleni. Nousin kuitenkin ylös, enhän halunnut olla luovuttaja. Tällä kertaa pysyin tasapainossa.
"Yritetään kävellä nyt", Harakkapentu hoputti. Hän otti jo ensimmäiset lyhyet askelensa. Nyt oli kuitenkin Harakkapennun vuoro muksahtaa kyljelleen. Hän kompastui omiin jalkoihinsa.
"Tarvitsetko apua?" kysyin veljeltäni. Hän näytti surkealta maatessaan kyljellään maassa, yltä päältä sammaleissa.
"En!" Harakkapentu ilmoitti itsepäisesti, ja nousi pystyyn.
"Pitäisikö meidän ottaa tukea toisistamme?" ehdotin veljelleni varovasti.
"Tuo on hyvä idea!" Harakkapentu kehaisi. Painauduin kiinni Harakkapennun tummanharmaaseen kylkeen, ja lähdimme yhdessä kiertämään pentutarhaa.
"Ensin etutassu, sitten takatassu, toinen etutassu, ja taas takatassu", mutisin itsekseni.
"Ei saa! Sekoitat askelrytmini!" valitti veli mutinastani. Jatkoin rytmin hokemista päässäni.
"Tuohan menee jo hyvin!" kuului ääni takaapäin. Katsoin taakseni, ja näin emoni katselevan minua.
"Minä osaan jo kävellä!" ilmoitin emolle.
"Siltä näyttää", Kirkassiipi kehräsi.
"Tule jo Toivepentu!" Harakkapentu komensi kauempaa. Säikähdin, kun tajusin juuri seisoneeni ilman veljeni tukea. Mutta sehän tarkoitti, että minä osasin seisoa ihan itse! Lähdin kävelemään kohti Harakkapentua. Onneksi matkaa ei ollut paljoa. Kävelin varoen, ja suoriuduin matkasta kaatumatta kertaakaan.
"Nyt osaamme kävellä jo itse!" nau'uin Harakkapennulle, joka nyökkäili innoissaan. Pentutarhan suulta kuului pientä ryminää.
"Hiilloskarva tuli tervehtimään teitä!" Kirkassiipi kehräsi.
"Isä!" naukaisin riemuissani, ja lähdin hitaasti kävelemään suuren kollin luo.
"No hei! Katsohan sinua, osaat jo kävellä!" Hiilloskarva hämmästeli.
"Osaan minäkin!" Harakkapentu ilmoitti.
"No siltä näyttää! Loistavaa!" Hiilloskarva kehräsi. Pian hän meni keskustelemaan emon kanssa. Päätin yllättää Hiilloskarvan. Sipsutin hiljaa hänen taakseen. Isä istui maassa, ja heilutteli häntäänsä hitaasti.
"Yksi, kaksi, kolme!" laskin päässäni, ja loikkasin isän hännän kimppuun. Takerruin siihen pikkuisilla kynsilläni, ja roikuin hännässä hihkuen. Hiilloskarva naurahti minulle, ja nuolaisi päälakeani. Harakkapentua ei näkynyt, mutta pian näin hänen nukkuvan Kirkassiiven vierellä. Hiilloskarva kävi makuulle maahan. Aloitin vaativan operaation. Kiipesin vaivalloisesti isäni kyljen päälle, ja käperryin siihen kerälle. Olin ylempänä, kuin normaalisti.
"Ohoh! Miten sinä sinne päädyit?" emo ihmetteli kehräten huomatessaan minut.
"Minä kiipesin!" mau'uin. Isäni turkin lämpö valtasi minut kokonaan, ja suljin siniset silmäni. Vaivuin tuhisten uneen Hiilloskarvan kyljen päälle.

Vastaus:

30 kp ^^ Toivepennulla on nyt yhteensä 60 kp, joten hänestä tulee oppilas! Saat toki halutessasi kirjoittaa vielä pari tarinaa pentuna. Toivetassun mestariksi tulee Saarnituuli.

-Paju

Nimi: Saniaispentu, Tammiklaani

08.05.2017 14:12
"Emo?" kysyin katsoen Kultaruskoon joka söi myyräänsä vuoteellaan. "Voinko mennä Kukkapennun kanssa ulos tutkimaan leiriä?"
"Hyvä on", Kultarusko nyökkäsi. Kukkapentu hihkaisi ja kysyi: "Voiko Perhospentu ja Korentopentukin tulla?"
"Jos Närhisiipi antaa luvan", emoni hymyili.
"Kaipa he voivat mennä", Närhisiipi nyökkäsi. Tämäkin söi omaa riistaansa ja Perhospentu ja Korentopentu hyppäsivät esiin tämän turkin suojista. Nuoremmat pennut olivat nyt puolen kuun ikäisiä ja kasvoivat reipasta tahtia. Korentopennusta oli tulossa vahva ja voimakas kolli ja Perhospennusta hento ja kaunis naaras.
"Mennään!" hihkaisin ja lähdin johtamaan joukkoa ulos pentutarhasta. Silmiemme eteen aukeni tuttu ja turvallinen maanalainen leirimme. Sammaltassu ja Kettutassu pujahtivat tunneliin mestadeidensa Täpläpilven ja Lumiliidon kanssa. Heidän johtajansa oli klaanin varapäällikkö Kiviraita. Sotureiden pesän edessä makasivat Keltakukka ja Pajuturkki. Hiutaletassu vilahti edestämme ja Raitajalka tuli ulos klaaninvanhempien pesästä. Loikin mukavan klaaninvanhimman luo muut pennut perässäni. Raitajalan suupielet nousivat pystyyn.
"Hei pentukullat", tämä kehräsi. "On ilo nähdä neljä ihanaa pentua yhdessä. Minulla oli ikävä teitä."
"Juurihan sinä eilen meidät näit", Kukkapentu huomautti mutta Raitajalka ei näyttänyt kuulevan. Hän työntyi minun ja Kukkapennut välistä tuoresaaliskasalle, otti sieltä varpusen ja liittyi syömään sitä Keltakukan ja Pajuturkin seuraan.
"Mennäänkö parantajan pesälle?" ehdotti Korentopentu.
"Saammekohan me mennä?" tuon sisar kysyi epävarmana. "Meille suututaan jos menemme sinne."
"Mennään vaan", mauin ja hyppelimme parantajan pesälle.

Astuimme sisään pesään. Onneksemme siellä ei ollut ketään. Tutkimme yrttejä kunnes ovelta kuului ääni: "Mitäs te täällä teette?"
Säikähdimme ja käännyimme ympäri. Kaarnakaiku siinä oviaukolla seisoi ja parantajaoppilas tuijotti meitä silmillään ja maukui vielä: "Ettehän koskeneet mihinkään?"
"Ei tietenkään!" murahdin.
"Menkäähän nyt ennen kuin Loistesilmä tulee, sillä hän on vihainen jos huomaa teidän olevan täällä", Kaarnakaiku maukui lempeästi. "En kerro hänelle, mutta teidän on luvattava ettette tule tänne ellei ole mitään tärkeää asiaa."
"Anteeksi", Perhospentu piipitti. Juoksimme pois ja menimme pentutarhaan.
"Menikö hyvin?" Kultarusko nosti päänsä.
"Meni", mauin ja väsyneenä painauduin emon turkkia vasten.

//Voiko Saniaispennun ja Kukkapennun laittaa oppilaiksi kun niillä on oppilaiden pisteet jo? Haluaisin Saniaiselle mestariksi Vaahterätähden mutta muutkin käyvät :D

Vastaus:

35 kp! Saniaistassu saa mestariksi Vaahteratähden ja Kukkatassu Lehvätuulen.

Nimi: Saniaispentu, Tammiklaani

06.05.2017 13:54
"Sammaltassu! Hiutaletassu! Kettutassu!" huusin. Entisistä pesä tovereistani oli nyt tullut oppilaita. Olin kateellinen heille. Onnitteluja alkoi sadella heille.
"Voimmeko mekin onnitella?" kysyin.
"Ehei, teidän on nyt parasta mennä nukkumaan ja onnitella sitten huomenna", Kultarusko maukui lempeästi ja ohjasi minut ja Kukkapennun pentutarhaan. Närhisiipi laahusti perässämme. Oliko tuolla odottavalla kuningattarella kaikki hyvin? Ainakin hän näytti väsyneeltä ja hiukan kivuliaalta. Kömmimme pentutarhaan ja menimme vuoteillemme. Kultarusko kietoi häntänsä minun ja Keltapennun ympärille.
"Hyvää yötä rakkaat", emo kuiskasi. Hän nuolaisi meitä ja pian tuon tasaisesta hengityksestä kuului että hän oli unessa. Kukkapennun silmät olivat kiinni, varmaan yritti saada unta muttei minua nukuttanut. Pentutarha näytti suuremmalta nyt kun Kettutassu, Hiutaletassu ja Sammaltassu ja niiden emo Keltakukka eivät enää nukkuneet tässä pesässä. Äkkiä ilman täytti kiljahdus. Keltapennun ja Kuktaruskon silmät räpsähtivät aukui ja tuijotimme Närhisiipeä. Naaras oli vuoteellaan kyykyssä ja silmät pyöreinä.
"Pennut tulevat", Kultarusko huikkasi. "Haen Loistesilmän ja Kaarnakaiun. Tulen pian, ei hätää Närhisiipi."
Emo ryntäsi pois pesästä. Närhisiipi huohotti.
"Pennut tulevat", kuiskasin Kukkapennulle.
"Mistä ne tulevat?" sisko kysyi.
"En tiedä", mauin. "Ulostaako Närhisiipi ne?"
"Saniaispentu!" Närhisiipi kivahti erittäin ärhäkästi hampaidensa välistä. Pian Kultarusko tulikin Kaarnakaiun, Loistesilmän ja Närhisiiven kumppanin Vaahterätähden kanssa. Vaahteratähti ryntäsi Närhisiiven luo, meni makuulle tuon viereen ja kuiski rauhoittavia sanoja. Kultarusko käpertyi viereemme.
"Voimmeko me katsoa kun uudet pennut syntyvät?" Kukkapentu kysyi.
"Hyvä on", Kultarusko nyökkäsi, "vain tämän kerran. Ei täällä poikimisen aikaan kukaan koskaan pysty nukkumaan."
Katsoin kauhistuneena kun Närhisiipi sai supistuksen ja tämä ulisi korvia vihlovasti.
"Ei hätää", Loistesilmä lohdutti. "Me autamme kyllä ja sinä selviät. Sinä olet aina ollut vahva taistelija ja niin olet nytkin."
Närhisiipi nyökkäsi muttei vastannut. Tuijotti vain kauhuissaan tyhjää. Vaahterätähti nuolaisi Närhisiipeä korvien välistä ja sanoi: "Niistä tulee meidän pentujamme ajatella! Niistä tulee varmasti yhtä rohkeita kuin sinustakin."
Silloin Närhisiipi sai toisen supistuksen ja hän ponnisti. Pian sammalvuoteelle tupsahti siniharmaa pentu vaalein raidoin. Kaarnakaiku nuoli sen ja poisti sikiöpussin.
"Kolli", hän hihkaisi.
"Jee!" huusin. "Minulle tulee kollikaveri."
"Olehan nyt hiljempaa", Kultarusko torui. Äkkiä minulta pääsi haukotus ja silmäni sulkeutuivat. Ne avautuivat pian Vaahteratähden iloiseen huudahdukseen: "Tämä toinen pentu on naaras!"
"Onko enää?" Närhisiipi kysyi.
"Se oli siinä", Loistesilmä hymyili. "Minä haen vähän vadelmanlehtiä helpottamaan maidon tuloa."
Parantaja lähti ja Närhisiipi oli iloa täynnä maukuessaan: Tässä ovat Korentopentu ja Perhospentu."

Vastaus:

35 kp! Kuvailit hyvin Saniaispennun ajatuksia ^^

Nimi: Toivepentu, Ruohoklaani

05.05.2017 21:06
"Huomenta Kirkassiipi!" joku naukui melko matalalla äänellä.
"Ai, huomenta Hiilloskarva!" naukui tuttu ja edellistä korkeampi ääni, emoni. Äänet keskustelivat hiljaa. Pian toinen kissoista, jonka arvelin olevan emoni, hihkaisi ihastuneena:
"Harakkapentu avasi jo silmänsä!". Minua väsytti vielä, mutta en olisi millään halunnut avata silmiäni kamalan paljon myöhemmin, kuin veli.
"Milloinkohan Toivepentu avaa silmänsä?" mietti toinen ääni, joka ei ollut emo. Silloin päätin tehdä sen. Raotin silmiäni, ja vinkaisin kirkkaan valon osuessa silmiini. Raotin silmiäni kuitenkin vielä enemmän, ja aloin tottua valon.
"Nyt minäkin avasin silmäni!" ilmoitin pienellä äänelläni. Katselin hieman ympärilleni, ja ensin silmiini osui valtavan iso tummanharmaa kolli.
"Katsohan tänne Toivepentu", kehotti ääni, jonka tunnistin emoksi. Käänsin katseeni emoni suuntaan. Hän katsoi ensin silmiäni, sitten suurta kollia, ja sitten taas silmiäni.
"Olet selvästi perinyt isäsi silmät!" emo kehräsi.
"Annahan minunkin katsoa", tummanharmaa kolli kehotti. Hän katsoi silmiäni, ja nyökkäsi.
"Kukas sinä olet?" kysyin kollilta. Hänen tuoksunsa ei ollut vieras, tiesin, että kolli oli ollut minun, emon, ja veljeni luona usein.
"Minä olen Hiilloskarva, sinun isäsi", kolli kertoi.
"Ja minä olen emosi, Kirkassiipi", jatkoi emo.
"Ja tuolla on veljesi Harakkapentu" isä lisäsi katsoen ylpeänä tummanharmaata karvanyyttiä vasemmalla puolellani. Karvanyytti katseli minua vihreillä silmillään.
"Hei vain!" tervehdin karvanyyttiä, joka oli ilmeisesti veljeni.
"Heipä hei! Sinäkö olet siskoni?" karvanyytti kysyi.
"Taidanpa olla. Nimeni on Toivepentu", esittäydyin. Katsoin itseäni, ja huomasin olevani karvanyytti itsekin. Olin melko pieni, eikä jalkojani näkynyt, sillä makasin niiden päällä.
"Ja minä olen Harakkapentu", kertoi veljeni. Keskustelimme jonkin aikaa perheeni kanssa, mutta minua alkoi väsyttää hurjasti, joten lopulta nukahdin.

Vastaus:

30 kp! Toivepentu oli todella suloinen c:

Nimi: Huurretassu, Tammiklaani
Kotisivut: http://soturintie.suntuubi.com/

05.05.2017 15:00
Tarkkailin puussa käpyä syövää oravaa, ja yritin ennakoida sen kaikki seuraavat liikkeet. Tartuin hiirenhiljaa kynsilläni puuhun, ja lähdin kiipeämään hitaasti sitä pitkin kuin käärme. Orava ei tuntunut aistivan vaaraa ilmassa, ja jatkoi käpysaaliinsa syömistä.
Hymähdin tyytyväisenä. Pian tuo pieni, viaton otus olisi kuitenkin tuoresaalista. Hivuttauduin niin lähelle oravaa, että se oli aivan vieressäni, toisella oksalla. Pidin tiukasti puusta kiinni kiivetessäni oksalle, missä jyrsijä oli.
Kuului pieni inahdus. Orava makasi nyt kuolleena kynsissäni. Iskuni oli ollut liian nopea sille väistettäväksi. Otin saaliini hampaisiini ja lähdin hivuttautumaan alaspäin. Kun pääsin alas, Utuaamu odotti minua hymy kasvoillaan. Hymyilin mestarilleni, mutta käänsin sitten pääni kun kuulin läheltä kissan vihaisen huudahduksen. Näin vihaisen ruohoklaanilaisen joka sähisi meille.
"Riistavarkaat!" se huusi. Pudotin oravan maahan, ja valmistauduin tappeluun. Katsoin tarkasti ruohoklaanilaista, joka valmistautui myös tappeluun. Viholliseni oli kolli. Hänen silmänsä kimmelsivät sinisinä ja ruskeassa turkissa olevat harmaat pilkut pistivät silmään ärsyttävästi.
"Miksi saalistit Ruohoklaanin reviirillä?!" kolli ärjyi raivoissaan.
"En saalistanut! Orava oli meidän puolellamme!" sähähdin kimakasti. Katsoimme molemmat toisiamme raivoissamme silmiin.
"Mutta sinä seisoit meidän puolellamme olevalla oksalla! Näin sen selvästi!" kolli huusi minulle.
"Oi oi, kylläpäs tein pahan virheen!" irvailin ruohoklaanilaiselle. Ruskea kolli rääkäisi raivoissaan ja hyppäsi omalta puoleltaan kimppuuni. Hän kaatoi minut selälleni ja iski hampaansa kurkkuuni. Aloin potkia kollia vihaisena ja ihmettelin, miksei Utuaamu tullut auttamaan. Säpsähdin, kun tajusin mistä oli kyse. Ehkä juuri tämän takia mestarini oli käskenyt minun käyttää Ruohoklaanin puolella olevaa oksaa. *Hän haluaa nähdä taistelutaitoni* huudahdin mielessäni. Potkaisin kollin päältäni ja nousin ripeästi ylös.
"Mikä sinun nimesi on?" kolli kysyi epäilyttävän tyynenä.
"Olen Huurretassu, entä sinä sitten?" sähähdin.
"Sinitassu" ruohoklaanilainen vastasi ja hyppäsi päälleni. Hän painoi minut maata vasten ja kynsi kylkeäni. Lätkäisin Sinitassua naamaan kynnet piilossa ja hyppäsin hänen selkäänsä kaataen hänet. Painoin häntä käpälilläni pehmeää maata vasten ja kuiskasin hänen korvaansa:
"Sinun on paras häipyä, jos haluat elää" Sinitassu säpsähti ja kääntyi selälleen. Lipaisin hammastani puhdistaen sen oravan verestä. Sinitassu kiemurteli hädissään pois altani ja luimisti korviaan. Hänen silmissään näkyi selvästi kauhu. Minun teki vain mieli mennä hänen luokseen ja taittaa hänen niskansa, vaikken oikeasti siihen varmaan pystyisikään. Liu-utin kynteni ulos ja katsoin Sinitassua murhanhimoisesti. Kolli ei näyttänyt pelkäävän vielä paljoa, joten naurahdin tyytyväisenä.
"Taidatkin olla aika rohkea, Ruohoklaanilaiseksi siis" sanoin ja aloin nauraa mielipuolisesti. Yhtäkkiä vieressäni seisoi taas sama, verestä värjäytynyt kissa, mutta tällä kertaa erotin veren alta valkoista, leopardikuvioista turkkia. Sinitassu ei näyttänyt reagoivan mitenkään verikissaan. Ei edes, vaikka se käveli hänen taakseen ja näytti ottavan hänestä kiinni. Kun lähdin kävelemään kohti vihollistani, askeleeni tuntuivat raskailta ja kivuliailta. Kävelin niin lähelle kollia, että kuonomme melkein koskettivat, ja nostin käpäläni tuon silmien korkeudelle. Huitaisin tuon kumoon nopeasti kynnet sisällä. Tunsin valaavani taas normaaliin tilaan ja verikissa katosi. Lysähdin maahan uupuneena. Katsahdin Sinitassuun ja sitten itseeni. Huokaisin helpotuksesta, kun kumpikin meistä oli selvinnyt naarmuitta. Pudistelin päätäni ja nousin ylös.
"Meillä on yksi asia vielä selvittämättä, eikö Sinitassu?" kysyin ja katsoin maassa makaavaa kollia silmiin. Sinitassu nyökkäsi. Hän nousi ylös ja katsoi minua suoraan silmiin. Hän kohotti hymyn kasvoilleen ja virnisti.
"Sovitaanko, että olin vain liian hätäinen?" Sinitassu kysyi ja nyökkäsin. Hymyilin kollille ja käännyin takaisin. Huitaisin vielä hännäläni tuon nenänpäätä pienesti kiusoitellen, ja kävelin Utuaamun luo. Sinitassu loikki omalle puolelleen reviiriä ja katosi pian kasvien sekaan. Katsoin vielä hetken kollin perään ja lähdin sitten kulkemaan Utuaamun kanssa kohti leiriä. Pysähdyin, kun muistin oravan ja ryntäsin nopeasti takaisin. Nostin sen hampaisiini ja pudotin Ruohoklaanin reviirille. *Tämä on sinulle Sinitassu... olit hyvä vastustaja* sanoin mielessäni ja juoksin takaisin mestarini luo.
"Nyt voidaan mennä" hymähdin ja kävelimme lopun matkaa leiriin keskeytyksittä.

//vähän lyhyt muttah... kyllähän sitä jotain oli kirjoitettava :'D

Vastaus:

40 kp! Huurretassusta tulee nyt soturi! Ihan sopivan mittainen tarina oli :) Muistathan, että ruohoklaanilainen kirjoitetaan pienellä.

Nimi: Saniaispentu, Tammiklaani

25.04.2017 15:56
"Milloin hän avaa silmänsä", kuului ääni, jonka olin kuullut ennenkin.
"Hän syntyi vasta eilen", tutuin ja lempein ääni kuului takaani joka kuului emolleni Kultaruskolle. "Ei ole vielä mitään kiirettä."
"Mutta Kukkapentukin on jo avannut", toinen kissa maukui.
"Niin avasi ja Saniaispentukin avaa pian", emo maukui.
"Totta kai", toinen kissa vastasi. "Mietin vain sitä, koska minun pentuni avasivat melkein heti syntyessään."
Ääni kuului Keltakukalle, Kettupennun, Sammalpennun ja Hiutalepennun emolle.
"Olkaa hiljaa", kolmas kuningatar, Närhisiipi ärähti. "Haluan nyt nukkua."
"Anteeksi", Kultarusko naukaisi. Jonkun kieli lipaisi päätäni ja kuiskasi: "Avaat silmäsi pian, tiedän sen kyllä."
Ei! Halusin avata silmäni nyt! Kukkapentukin avasi äsken. Äkkiä silmiini tulvahti valoa. Inisin. Äkkiä valo ei enää sattunut ja näin tuijottavani suoraan emoani. Hänellä oli maailman lempein katse ja hän hymyili. Minä näin.
"Minähän sanoin että Saniaispentu avaa silmänsä", Kultarusko maukui. Äkkiä silmiäni eteen pöllähti pieni nyytti.
"Jee!" tämä hihkaisi. "Voiko Saniaispentu nyt leikkiä?"
"Rauhoitu nyt Kukkapentu", Kultarusko torui siskoa. Väsytti. Painauduin emoa vasten ja nukahdin.

Vastaus:

20 kp! Oikein mukava tarina. Kuvailit hyvin sitä tunnetta joka seurasi, kun Saniaispentu avasi silmänsä.

-Paju

Nimi: Yötuuli, Pisaraklaani

19.04.2017 17:09
Roihutähti piti klaanikokousta jostakin ketusta, joka olisi saatava karkotettua reviiriltä. Kuuntelin vain puolella korvalla, koska minulla oli tärkeämpääkin mietittävää.

Hetken päästä Kivisydän supatti vierestäni: "Minä tiedän, että sinulla on jokin pielessä. En kerro kellekään muulle, lupaan sen." Huokaisin - en jaksanut väittää vastaan.
"Hyvä on. Kerron sinulle, mikä minulla on, jos et hiisku tästä sanallakaan muille", vannotin. Se tästä vielä puuttuisi, jos joku laittaisi liikkeelle huhun minusta ja Leopardipilkusta. Minun pitäisi lähteä maanpakoon! "Se on Leopardipilkku. Hän on vikana. Hän ei anna minulle hetken rauhaa, ja minä pelkään", tässä kohdassa hiljensin ääntäni entisestään, "että hän on rakastunut minuun!"

Ilme Kivisydämen kasvoilla muuttui. Minulla kesti hetki, ennen kuin tajusin, mikä tunne se oli. "Sinä naurat minulle!" sähähdin. Jäänsiniset silmät tuikkivat, kun harmaaturkki vastasi tyynellä äänellä: "Enkä naura. Minusta vain tuntuu, että sinä tunnet samoin häntä kohtaan." Tyrmistys levisi kasvoilleni. Minä rakastunut? Leopardipilkkuun? "Sinä et taida nyt olla ihan perillä asioista. Mitä edes tiedät rakastumisesta? Eihän sinulla ole kumppania, vai enkö olekaan ainoa, jolla on jotain salattavaa?" mau`uin, ehkä hiukan terävämmällä ja kovemmalla äänellä kuin olin aikonut. "Ei minulla ole mitään salattavaa sinulta, jos sitä tarkoitat. Mutta kyllä minä taidan olla perillä asioista. Ja tiedän rakastumisesta selvästikin enemmän kuin sinä", naukui Kivisydän takaisin. Syvällä sisimmässäni tuntui ikävältä riidellä - Kivisydän oli kuitenkin ainoa, jota saatoin kutsua ystäväksi.

Vastaus:

25 kp!

-Paju

Nimi: Närhitassu, Ruohoklaani

14.04.2017 10:57
Loikkasin Ratamosydämen yli yhdellä sulavalla ja ketterällä hypyllä työnnettyäni itseni ensin vauhtiin maasta ja kiepahdin ympäri heti kun etukäpäläni vain ottivat jälleen maan vastaan. Salamannopea liikahdus heti alas pudottautumisen jälkeen vaati keskittymiskykyä ja loistavaa tasapainoa, ja minun olisi vielä hoidettava hyökkäykseni loppuun. Ratamosydän olisi mitä ilmeisimmin ehtinyt halutessaan kääntyä, mutta mestari pysyi aloillaan. Kohotin käpälääni ja huitaisin kollia sillä jalkaan kynnet piilossa. Tassun voimakas isku osui tasapainoa horjuttavaan kohtaan hieman ylempää jalasta, ja heti sen tehtyäni yhdistin liikkeeseen itse keksimänsä lisäyksen. Painoin nopeasti pääni ja kierähdin näppärästi kauemmas Ratamosydämestä vältääkseni iskut, jotka oikea mäyrä varmasti olisi yrittänyt leveillä ja vaarallisen voimakkailla käpälillään selkärankaani suunnata. Vaaleanruskea soturi ei edes horjahtanut lyönnistä, mutta olin nälevinäni hänen silmissään mitä merkillisimmän välkähdyksen sen sekunnin murto-osan ajan, kun kierin hänen ohitseen. Se oli yhtä aikaa tyytyväisyyttä ja kenties jopa oman oppilaan taidoista vaikuttuneen mestarin ylpeyden pilkahdus, joka lämmitti hieman sydäntäni. Ratamosydän kehui kohtalaisen usein näin muutaman päivän aikana kun olin huomannut, ei joka hetki mutta silloin kun siihen oli aihetta, mutta vain harvoin olin itse erottanut hänessä tyytyväisyyttä, ja aina huomatessani syyn hän korjasi ja antoi vinkkejä. Kun nousin ylös ja katsoin mestariani kysyvästi, Ratamosydän näytti taas melko tavalliselta omalta itseltään.
”Hyvin meni, Närhitassu. Kokeillaan seuraavaksi jotain muuta”, tämä totesi. Hänen toinen suupielensä oli kohonnut hieman ikään kuin pieneen toispuoliseen, vinoon hymyyn, ja olin kuulevinani että hänen äänensävynsä oli hiukkasen normaalia vähemmän virallinen. Ratamosydän näytti valitsemansa liikkeen, ja yritin matkia sitä parhaani mukaan. Mestari nousi takajaloilleen hakien niille tukevan sijan maasta ja leiskautti itsensä ilmojen halki alas niin, että seisoi taas kaikilla neljällä jalallaan käpälät kuvitellun vihollisen päähän muka juuri räjäytettyinä. Itse kuitenkin hoipuin hieman tasapainostani, sillä en ollut varautunut tarpeeksi iskeytymään äkisti maahan. Maa keinahteli hetken vaarallisesti silmissäni, mutta sitten sain ajatukseni ja näköni jälleen selkeiksi. Aikaisemmin eilen olin päästänyt huomaamansa oravan karkuun pelkkää varovattomuuttani, ja tämänkertainen tapaus muistutti kovasti edellistä. Ratamosydän siristi vihrietä silmiään ja avasi suunsa kommentoidakseen liikettä, ja käänsin korvani eteen kuullakseni jokaisen sanan kollin puheesta. Leirissä pääsisin syömään ja lepuuttamaan kovasta harjoittelusta kivistäviä lihaksiani, joten täytyisi tehdä kovasti työtä ja koettaa keskittyä nyt kun siihen oli mahdollisuus ja asia oli ajankohtainen.

Harjoitusten vihdoin loppuessa kovan työn tulos olivat särkyvät jäsenet. Jouduin moneen otteeseen vääntämään naamaani kun jokin asento oli liikaa lihaksilleni. Ratamosydämen mukaan minun ei tarvinnut käydä näytätyttämässä itseäni Aamulehden luona, joten päätin vain istua varjossa ja siistiä turkkiani.
“Ratamosydän on liian ankara sinulle.” Puristin silmäni ja huokaisin mielessäni kun tuttu ääni kuului vierestäni. Rastastassu. Punaruskea täplikäs naarasoppilas oli roikkunut perässäni jo muutaman päivän nimitysseremoniasta lähtien. Toivoin vain että saisin rauhaa hänestä edes jossakin, mutta tämä näytti löytävän minut aina kiusattavakseen. Käänsin hiljaa pääni vain katsoakseni harmaata naarasta silmiin, mutta jo silmänräpäyksessä käänsin sen takaisin pois. Rastastassu ei tajunnut viestiäni ja siirtyi eteeni kuin itsepäinen pentu.
“Sinun pitäisi mennä Aamulehden luokse. Mitä jos et enää pysty palvelemaan klaaniasi koko loppuelämääsi?” oppilas maukui uudestaan ja korventi turkkiani painostavalla tuijotuksellaan.
“Ei se ole niin vakavaa. Sitä paitsi, mistä sinä edes tiedät mistään mitään?” vastasin vuorollani, mutta en suostunut nostamaan katsettani tassuistani.
“Satun tietämään kaiken”, Rastastassu naurahti ja näpäytti minua hännällään korvaani. Työnsin kynteni pehmeään maahan ja yritin pitää pinnani. Meistä ei tulisi varmana ystäviä, sen naaras sai vielä nähdä. En suostunut jonkun pompoteltavaksi. En suostunut jakamaan kuulumisiani jollekin urkkijalle, joka kuitenkin olisi vain valheellisesti ystäväni.
“Sikäli asia ei sinulle kuulu voit jättää minut rauhaan”, ärähdin äkäisemmin kuin olisi pitänyt ja lähdin tassuttelemaan kohti leirin sisäänkäyntiä ajatusteni kaikottua kokonaan, “hiirenaivo.”

//Tuli vähän lyhyehkö mutta sainpahan kirjoitettua :P

Vastaus:

40 kp! Pituutta oli oikein sopivasti minusta. Kuvailit taisteluharjoituksia alussa todella hyvin ^^

-Paju

Nimi: Huurretassu, Tammiklaani
Kotisivut: http://soturintie.suntuubi.com/

12.04.2017 13:48
Nyrpistin nenääni varhain aamulla, kun aurinko paistoi suoraan naamaani ja sokeutti minut hetkeksi. Kierähdin sivummalle varjoon ja raotin silmiäni, kun en enää nähnyt aurinkoa. Hiipparoin oppilaiden pesän suuaukolle, ja pujahdin nopeasti ulos tunkkaisesta ja pimeästä pesästä. Irvistin, kun haavojani vihloi taas. Minua alkoi hävettää, kun muistin yhtäkkiä, mitä Loistesilmä oli kertonut; minut oli kuulemma löydetty tajuttomana kaatuneen puun alle jääneenä, pitämässä kiinni vanhasta ketunraadosta. Sitä ennen aamupartio oli kuulemma nähnyt minut harhailemassa jossain, mutta kadottanut minut näkyvistä sen jälkeen. Pudistin päätäni unohtaen häpeälliset tapahtumat, ja keskityin nykyiseen elämään. Luimistin korviani ja aloin etsiä Utuaamua taisteluharjoitusten toivossa. Pian näinkin mestarini makoilevan tuoresaaliskasan lähellä olevassa auringonläikässä. Tassuttelin kevein askelin mestarini luo, ja huomasin tuon nukkuvan. Siristin silmiäni ja tönäisin Utuaamua käpälälläni hellästi. Utuaamu ynähti, ja avasi hieman silmiään. *mokomakin laiskamato!* ajattelin.
"Ai, Huurretassu..." mestarini naukaisi haukotellen samalla. Hengitin syvään itseni hillitsemiseksi, ja huokaisin.
"Voimmeko mennä harjoittelemaan taisteluliikkeitä?" kysyin. Utuaamu naurahti ja kierähti kyljelleen. Hän haukotteli ja avasi selkänsä venytykseen. Näin kun Utuaamun terävät kynnet liukuivat puoliksi ulos, ja sitten taas sisään hänen venytellessään. Utuaamu nousi hitaasti ylös ja haukotteli vielä viimeisen kerran.
"No, voimmeko mennä hrjoittelemaan taisteluliikkeitä?" toistin.
"Toki" Utuaamu tokaisi, ja heilautti häntäänsä. Hän käski minun seurata, ja lähti kohti leirin uloskäyntiä. Suljin suuni jälleen tiukasti, etten sanoisi vahingossakaan asioita joita ajattelin. Seurasin mestariani hiljaa, ja tuhahdin itselleni. Mietiin, mitä muut ajattelivat minusta, ja kuinka hyvä päällikkö minusta aikanaan tulisi. Pudistelin päätäni. En saanut olla niin itsevarma. Muistin taas Pilvikukan kertomat tarinat itsevarmasta kissasta, joka halusi päälliköksi. Hän oli ollut niin itsevarma, että kuoli lopulta jossakin pienessä rajakahakassa vastanimitetyn OPPILAAN kynsissä. Emoni ei koskaan ollut kertonut sen kissan nimeä, ekä edes paljastanut, oliko tarina ollut totta. Jokatapauksessa minullekkin voisi käydä niin, jos olisin liian itsevarma. Siksi päätinkin yrittää nöyrtyä hieman, ja kunnioittaa muita. Aurinko häikäisi silmiäni taas, kun pujahdin ulos pilkkopimeästä tunnelista Utuaamun perässä. Lehdet kutittivat käpäliäni astellessani niillä ja miettiessäni Pilvikukan tarinaa. Ehkä se olikin totta, ehkä ei. Sitä en koskaan voinut tietää, mutta todentuntuinen se oli silti. Kyllä niin varmaankin voisi ihan oikeastikin käydä. Utuaamun pysähtyessä ja kääntyessä minuun päin siirsin ajatukseni tarinasta omaan elämääni, ja nostin katseeni mestariini.
"Yritä yllättää minut" Utuaamu käski. Edes nyökkäämättä pujahdin rehevään pensaaseen, ja alon hiipiä nopeasti, mutta hiljaisesti sitä pitki. Kiihdytin vauhtiani ja hyppäsin kohti Utuaamua. Otin mestarini päästään kiinni ja kaadoin hänet selälleen iskeytyessäni samalla maahan. Irrotin käpäläni ja huokaisin.
"Tuo oli hyvä" Utuaamu kehui. Hän nousi ylös nostaen samalla minutkin ja hymähti.
"Välillä minusta tuntuu, kuin olisit oma pentuni" hän huokaisi. Hymyilin mestarilleni, ja katsoin syvälle tuon silmiin. Yhtäkkiä kuulin takaani rapinaa ja tunsin voimakkaan potkun takaraivossani. Kaaduin Utuaamun päälle kaataen tuon ja näin Jäniksen loikkivan äkkiä karkuun. Huomasin, kun Utuaamu alkoi nauraa ja hämmästyin hiukan. En ollut koskaan ennen nähnyt mestarini nauravan! Nauru tarttui minuunkin, ja kohta nauroimme molemmat tapahtuneelle. Utuaamusta oli tullut minulle todella läheinen. Hän oli minulle kuin toinen emo. Hänen kanssaan olin kokenut paljon kaikenlaista, hyviä ja huonoja asioita. En tiennyt, olisiko parempaa mestaria voinut koskaan ollakkaan. Utuaamu ei ollut vain mestarini, vaan myös paras ystäväni. En voinut, en vain pystynyt, ajatella, miten ensimmäisinä oppilaspäivinäni halveksuin häntä, niinkuin ketä tahansa soturia. En halunnut koskaan menettää Utuaamua, en koskaan!

//Tämmönen nyt tuli kirjoitettua :3

Vastaus:

40 kp!

Nimi: Huurre

05.04.2017 19:14
Hopeatassu, Ruohoklaani

Hiiviin jäniksen perässä. Halusin saada sen kiinni, ja näyttää Laikkuhännälle kuinka hyvä olin metsästäjänä. Hiivin lähemmäs ja pian olin tarpeeksi lähellä. Odotin hetken ennen kuin ponnahdin eläimen kimppuun.
Laikkuhäntäkin ponnahti apuuni jostain. Nappasin jäniksen niskasta kiinni ja katkaisin selkärangan siltä.
"Hyyvin meni," mestarini totesi. Heilautin häntääni ylpeydestä. Menisin leiriin parhaana oppilaana ikinä!
*Minähän olen vanhin ja paras oppilas!* riemuitsin.
"Älä vielä riemuitse!" Laikkuhäntä tuhahti, mutta jatkoi pian:"et ole ainut oppilas, ja Närhitassu on ehkä sinuakin parempi?" mestarini töksäytti ja pilasi iloni.
Kun vihdoin olin leirissä, paiskasin jäniksen kasaan, ja menin omaan kuoppaani missä nukuin. Katselin pentujen leikkiä haikeana. Olisin mieluummin nyt ollut pentu!
*Heillä sentään on kivaa!* inisin mielessäni. Katselin aukiota.
Auringonlasku oli ja meni kun vihdoin päätin lähteä kävelemään. Loikin ulos leiristä, ja katselin kuun hopeamaa maisemaa.
*Vielä jonain päivänä! Vielä jonain päivänä minusta tulisi Hopeatähti! Ruohoklaanin ylväs päällikkö!* tein päätökseni.
Palasin takaisin kuopaan missä nukkuisin lopun yön. Käperryin kerälle, ja aloin nukkumaan.
Kaikki vilahti silmissäni. Emoni kuolema, isäni kuolema, perhosten jahtaaminen, kaikki. Menneisyys. Nimitysmenoni vilahtivat nyt ohi, päivät vilahtivat unessani, ja pian heräsin.
Vapisin, muisto oli tuonut lisää inhottavaa tunnetta.
*Tänään on uusi päivä, joka tulee hymyilemään!* päätin ja lähdin aukiolle. Katsoin kuinka aamupartio lähti liikkeelle.
"Aamupartioon?" Laikkuhännän ääni kysyi. Käännyin mestariani päin ja katsoin suoraan hänen silmiin.
"Menisimmekö?" kysyin anellen. Mestari hymähti ja nyökkäsi. Lähdin aamupartion perään nopein askelin, ja mestarini tuli perässä.

//Hyyi, tönkköhän tämä

Vastaus:

25 kp! Kehottaisin lukemaan tarinan erittäin huolellisesti läpi ennen lähettämistä, kirjoitusvirheitä kun oli jonkin verran C:

Nimi: Huurretassu, Tammiklaani
Kotisivut: http://soturintie.suntuubi.com/

05.04.2017 14:47
Autio leiri hohti pimeässä katsellessani sen keskellä kohti päällikön pesää. *nukunkohan minä tuolla joskus?* mietin ja heiluttelin häntääni samalla. Nousin ylös ja suuntasin kohti oppilaiden pesää. Vilkaisin sisään, mutta siellä ei ollut ketään. Olin koko klaanin ainut tavallinen oppilas! Se oli epäreilua! Toivoin suuresti, että Hiutale- Sammal- ja Kettupennusta tulisi pian oppilaita. Käänsin pääni ja suuntasin kohti parantajan pesää. Minun oli käsketty olla siellä vielä muutama viikko, kunnes paranisin myös henkisesti. Lisäksi tarvitsin Vaahteratähden mukaan tarkkailua viikon takaisesta sekoamisestani. Ärähdin, ja suuntasin kohti parantajan pesää. Menin hiljaa sisään ja kävin makuulle omalle makuusijalleni. Painoin pääni käpälieni väliin, ja nukahdin heti silmäni suljettuani.

Heräsin läheltäni kuuluvaan rapinaan myöhään päivällä, kun aurinko oli jo noussut ja aapupartio lähtenyt. Kurtistin kulmiani ja avasin silmäni vaivalloisesti. Edessäni oli pieni otus syömässä unikonsiemeniä. Parantajan pesään oli päässyt hiiri! Nousin äkkiä ylös ja koukkasin hiiren hampaisiini. Tapoin sen pienellä näykkäisyllä ja nousin ylös hieman täristen. Haavojani vihloi taas. Kaarnakaiku oli sanonut sen loppuvan pian ja samaa mieltä oli Loistesilmä. Onneksi. En tiennyt, miten olisin kestänyt sitä vielä kauan.
"Lähditkö ilman lupaa pois?" kuulin äänen läheltäni. Parantajan pesän suulla seisoi tummanruskea naaras, Kaarnakaiku. Hänen syvänvihreät silmänsä näyttivät hohtavan. Kaarnakaiku näytti kaikesta huolimatta. vihaiselta. Luuliko hän minun lähteneen ulos leiristä? Sitä en tiennyt, mutta niin arvelin kuitenkin.
"Tämä hiiri oli syömässä uni-" lauseeni keskeytyi nähdessäni kissan Kaarnakaiun takana. En ollut koskaan nähnyt häntä, vaikka hän vaikuttikin tutulta. Pudistelin päätäni ja tiputin hiiren suustani. Kun katsoin Kaarnakaikua uudelleen, hänen takanaan ei ollut ketään.
"Niin mitä olitkaan sanomassa?" naaras kysyi. Pudistelin taas päätäni ja vastasin sitten: "Kun heräsin, näin hiiren syömässä unikonsiemeniä. Se pääsi luultavasti jostain sisään" katsoin parantajaoppilasta silmiin toivoen tuon uskoen. Kaarnakaiku nyökkäsi ja hymähti tyytyväisenä.
"Emollasi on asiaa sinulle" Kaarnakaiku ilmoitti, ja hänen takaansa astui vaaleanharmaa naaras valkoisin täplin ja oranssein silmin. Minusta tuntui ihanalta, että emoni tuli katsomaan minua parantajan pesään.
"Emo!" huusin, ja juoksin kissan luo. Tuntui siltä, kuin en olisi nähnyt Pilvikukkaa kuihin. Emoni kietoi käpälänsä ympärilleni ja kehräsi. Hän hymyili selvästi.
"Onneksi olet kunnossa" hän huokasi. En yrittänyt pidätellä kurkustani tulevaa kehräystä, vaan annoin kehräykseni kuulua ympäri parantajan pesää. Pilvikukka irrotti minusta ja istahdin. Emoni kasvoilla oli tyytyväinen ilme ja hänen silmänsä kiiluivat.
"Minun tyttäreni" hän naukaisi. Hymyilin Pilvikukalle ja käänsin katseeni Kaarnakaikuun.
"Olet nyt valmis palaamaan tehtäviisi" hän kertoi hymyillen. Ilmeeni kirkastui entisestään ja olin vähällä purskahtaa itkuun. Olin nimittäin iloisempi kuin koskaan. Kyynel vierähti poskelleni katsoessani vielä viimeistä kertaa parantajaoppilaaseen. Sitten kävelin pois tyytyväinen hymy kasvoillani.

Vastaus:

30 kp! Hieno tarina ^^

-Paju

Nimi: Huurretassu, Tammiklaani
Kotisivut: http://soturintie.suntuubi.com/

31.03.2017 22:00
Verta tihkui käpälistäni kun astelin terävien pikkukivien päällä. Ne pistelivät ja tekivät kipeää. Aurinko porotti tuskallisen kuumana ja häikäisevän kirkkaana ylläni. Sähähdin, kun hirviö juoksi vain hiirenmitan päässä vierestäni, ja olin vähällä jäädä sen alle. Tasapainoni petti, ja kaaduin kyljelleni kielekkeelle, jota ei tietääkseni ollut siinä aiemmin. Sähisin enkä liikkunut hetkeen. Kun viimmein aioin nousta, jotain, jota toisaalta osasin odottaa, mutta toisaalta en, tapahtui. Maa mureni allani ja tippui hetkessä syvään rotkoon. Minua alkoi pelottaa, kun jäin vain leijumaan ilmaan, ja nousin ylös varovasti. Yhtäkkiä lähdin putoamaan hirveää vauhtia alas, ja putoaminen tuntui kestävän vain silmänräpäyksen kestävän ikuisuuden. En tiennyt, mitä tapahtuisi, joten jouduin paniikkiin, mutta se hellittyi iskeytyessäni kiveen. Paniikki vaihtui nimittäin järjettömään kipuun jok' ikisessä paikassa kehossani. Tunsin menettäväni tajuntani, vaikka silmäni olivat yhä auki. *tätäkö merkitsee kuolema?* ajattelin kauhuissani, ja silmäni sulkeutuivat. Minusta ei koskaan olisi voinut siinä tilassa tulla Tammiklaanin parasta soturia. Ei ikinä. Räväytin pakolla silmäni uudelleen auki ja jatkoin kävelemistä. *en saa lannist-* ajattelin, muuta ajatukseni katkesivat, kun tunsin painavan käpälän, joka työnsi minua maahan, pääni päällä. Haistoin ketun hajun ja kasvoni iskeytyivät maahan. Raotin suutani ja huohotin. En voinut hävitä alhaiselle ketulle! Kiemurtelin pois ketun käpälän alta, vaikka päästäni vuosi verta. Iskin hampaani voimattomasti sen käpälään ja samassa haistoin variksenruuan. Kettu oli ehtinyt mädäntyä jo aikoja sitten! Menetin tajuni ja halusin kuolla. Miten sellaisessa häpeässä voisi elää? Hävitä nyt ketun raadolle! Tiesin nyt, millaista oli häpeä; polttavaa ja kylmää.


Heräsin kiljahtaen minulle tutusta paikasta, Tammiklaanin parantajan pesästä ja lennähdin samalla vatsalleni. Huohotin voimakkaasti ja tuskallisesti, ja tunsin suunnatonta kipua. Nousin täristen istumaan ja huomasin mustan hahmon parantajan pesän suulla. Pian erotin myös kissan muodon ja jäänsiniset silmät. Nousin verta yskien ylös ja haavojani vihloi. *se ei siis ollut unta...* ajattelin. Hoipertelin eteenpäin, ja kaaduin vähän väliä. Kuulin kaikkialta ympäriltäni mielipuolista naurua ja haukkumista.
"Hiirenaivo! Raadonmetsästäjä! Hourailija! Kissanpentu!" äänet toistuivat naurun seasta. Silmäni suurenivat raivosta, ja raahauduin eteenpäin kuin pelkkä kostonhimon elättämä raato. En tuntenut mitään muuta kuin kipua ja halua kostaa sekä tappaa. Suuni levisi hirveään, sekopäiseen virneeseen, ja mieleeni tulvi hirveitä sanoja, joita aloin janota; veri, kuolema, salamurha, petos, tappaminen. En nähnyt mitään muuta kuin edessäni kulkevan kissan, jonka turkki oli verestä täysin punainen. Seurasin kissaa ja tunsin voimistuvani. Se pysähtyi, ja katsahti minuun.
"Tapatko kaikki, jotka tulevat tiellesi?" kissa tuntui kysyvän, ja sen kasvoilla oli samanlainen ilme kuin minulla.
"Kyllä, haluan tappaa, haluan nähdä verta!" huusin silmät hulluudesta ammollaan ja suu epäluonnollisen leveänä. Syöksyin mitään ajattelematta minua johtavan kissan kimppuun, ja aloin repiä ja raastaa tuon turkkia sekä kynsin, että hampain.
Tiesin nyt, millaista oli hulluus; sekavaa ja pysäyttämätöntä.

Kissa taisteli vastaan, ja näytti joutuvansa pakokauhun valtaan. Tunsin terävät kynnet ja hampaat turkissani, enkä pystynyt olla virnistämättä. "KUOLE!!!" huusin, ja repäisin tuolta palan nahkaa. Kissa tunki jotain suuhuni, mutta se ei tuntunut vaikuttavan. Jatkoin repimistä ja raastamista, enkä päästänyt irti. Pian kuitenkin minua alkoi väsyttää, ja yritin vastustaa nukahtamista. *ei, hävisin taas!* ajattelin raivoissani ja vaivuin syvään uneen. Hengitykseni tasaantui ja aloin rauhoittua. Kaikkialla ympärilläni oli pilkkopimeää. Sekopäinen nauru ja loukkaavat sanat olivat hävinneet, ja sain rauhoituttua. Ilmeeni muuttui leveästä virneestä pieneen hymyyn, ja silmäni tuntuivat painuvan kevyesti kiinni. Kasvojeni ilme oli muuttunut pienessä ajassa mielipuolisesta virneestä tyytyväiseen ja rauhalliseen hymyyn. Siinä minä sitten nukuin, tyytyväinen ilme kasvoillani, melkein kissan tappaneena. Pentutarhan tuoksut palasivat mieleeni ja tunsin haluavani vain käpertyä emoni Pilvikukan viereen hengittäen tuon rauhoittavaa tuoksua. Painoin käpäläni silmieni eteen ja liikutin takakäpäliäni sen verran, että ne olivat kiinni vatsassani. Painoin pääni sisemmäs ja kaikki ajatukset hävisivät mielestäni. *emo...* sanoin mielessäni, ja yht' äkkiä huomasin istuvani pentutarhan suuaukolla. Pentutarhan perällä Pilvikukka makoili katsellen valkoisen pennun, jolla oli mustia leopardin täpliä turkissa, touhuja. Pentu kipitti Pilvikukan luo ja tunsin hivenen kateutta; minäkin olisin halunnut vielä olla pentu, jonka ei tarvitsisi huolehtia mistään.
"Emo, miksi minä en saa lähteä kokoontumisiin?!" pentu tivasi Pilvikukalta. Muistin sanoneeni joskus itsekin samoin, ja hymähdin.
"Olet vielä liian pieni, Huurrepentu" Pilvikukka naurahti. Säpsähdin, kun kuulin pentunimeni. Suljin silmäni ja hymyilin.
Tiesin nyt, mitä oli kasvaminen; sitä, että muuttuu ja kokee uusia asioita. Sekä kamalia, että hyviä.


Heräsin yöllä parantajan pesästä, ja tunsin rauhoittuneeni. En voinut uskoa, että olin halunnut tappaa kaikki ja nähdä vain verta ja raatoja. Kuulin askeleita syvemmältä parantajan pesästä ja nousin ylös. Tunnistin Loistesilmän mustan turkin ja hänen jäänsiniset silmät.
"Onko mielesi parempi?" hän kysyi. Nyökkäsin vastaukseksi. Mieleni ei olisi koskaan voinut olla yhtä hyvä ja rauhallinen. Huomasin parantajan toisesta silmästä vuotavan pienesti verta, ja säpsähdin.
"Minä taisin tehdä tuon..." sanoin nolona ja luimistin korviani. Loistesilmä vain nyökkäsi naurahtaen, ja katsoi minua.
"Eihän sille mitään voi, jos joutuu hulluuden valtaan" hän vakuutti. Käänsin päätäni, ja huokaisin.
"Niinpä kai sitten..." sanoin itsekseni. Loistesilmä hymyili. Hän ei selvästikään ollut huolissaan. Hän oli ennemminkin iloinen. Ilo valtasi minut, ja tunsin suurta kiitollisuutta Loistesilmää kohtaan. *kiitos, Loistesilmä...* sanoin mielessäni.
Tiesin nyt, millaista oli anteeksi saaminen; lämmintä ja helpottavaa.

//vähän erilainen tarina tällä kertaa C:

Vastaus:

45 tp! Kuvailit aivan upeasti Huurretassun eri mielentiloja, tunteita ja ajatuksia. Pituutta oli myös hyvin ja juoni mielenkiintoinen. Onneksi Huurretassu ei jäänyt hulluksi :D

-Paju

Nimi: Huurre

24.03.2017 15:12
Hopeatassu, Ruohoklaani

"Ja tämä on Tammiklaanin raja," mestarini Laikkuhäntä kertoi. Naaras alkoi haistella ilmaa.
"Oletkos käynyt täällä Kanervatassun kanssa?" naaras kysyi terävästi. Ponnahdin pystyyn karvat sekaisin. Miten mestarini muka voisi asian tietää? Ravistin päätäni.
"En tietääkseni," valehtelin. Se tuntui pahalta, mutta en aikonut kertoa mestarilleni että olisin mennyt, ja ylittänyt rajan.
"Oletko aivan varma?" Laikkuhäntä kysyi ärtyisällä äänensävyllä.
"Olen," vastasin tanakasti. Lähdin pois rajalta mestarini johdolla. Aurinko alkoi laskea, ja sen viimmeiset liekin punaiset säteet värjäsivät maan. Tuuli leikki heinissä, ja taivas oli tyyni. Henkäisin hiljaa ihastuksesta. Olemattomat lumi kasat värjääntyivät auringon valossa.
Leirissä menin omalle kuopalleni. Siinö min nautin auringonlaskusta, ja katselin kuinka tulinen väri muuttui pikkuhiljaa hopeiseksi kuun loisteeksi.
Minua alkoi nukuttaa, joten käperryin mukavaan asentoon kerälleni, häntä nenäni päälle. Annoin itseni vaipua rauhaisaan ja leppoisaan unen maailmaan.

//Lyhyt, hehe

Vastaus:

20 kp! Hyvä tarina lyhyydestä huolimatta!

-Paju

Nimi: Huurretassu, Tammiklaani
Kotisivut: http://soturintie.suntuubi.com/

24.03.2017 13:24
Kävelin metsässä Utuaamun vieressä, kun kova tuuli pörrötti meidän molempien turkkeja. Ilmassa tuoksuivat erilaiset kasvit ja riista, sekä kamala ruohoklaanilaisten lemu. Vihasin käydä Ruohoklaanin rajan lähellä, mutta en halunnut valittaa. Minun olisi nyt ainoastaan keskityttävä omaan klaaniini ja koulutukseeni. Sitäpaitsi Utuaamu oli luvannut opettaa minut metsästämään! Olin päättänyt, että tulisin saamaan saalista ensimmäisellä kerralla, vaikka sekään ei ollut varmaa, löytäisinkö edes riistaa. Olin kuitenkin päättänyt, että jos minusta tulisi Tammiklaanin paras soturi, minun olisi opittava todella nopeasti metsästämään, taistelemaan ja jopa vaihtamaan klaaninvanhimpien makuualusia! Aioin olla kaikkein uskollisin ja paras soturi mitä kuunaan on nähty. Sitäpaitsi eihän makuualusten vaihto niin paha asia voinut olla! Palautin pian mieleni makuualusten vaihdosta metsästykseen, ja aloin tarkkailla ympäristöä. Kaikkialla haisi riista, enkä erottanut vielä kunnolla eri tuoksuja. Kuulin rapinaa takaani, ja käännyin katsomaan äänen suuntaan. Isosta, maassa olevasta kolosta hyppäsi ruskea, pitkäkorvainen eläin, joka jäi hetkeksi haistelemaan maata. Se ei selvästikkään huomannut minua ja Utuaamua. Huomasin mestarini kääntyvän, ja iskevän katseensa eläimeen.
"Mikä tuo on?" kuiskasin, ja osoitin ruskeaa eläintä. Utuaamu naurahti, ja kääntyi minuun päin.
"Se on jänis. Yksi saaliseläin" hän vastasi. Olin kyllä kuullut jäniksistä, mutten ollut ennen nähnyt sellaista. Pilvikukka oli kertonut, että ne olivat nopeita ja vaikeasti napattavia. Nuolaisin huuliani, ja käännyin taas Utuaamun puoleen.
"Miten lähestyn sitä?" kysyin, ja katsoin suoraan syvälle tuon silmiin. Utuaamu hymähti, ja heilautti häntäänsä.
"Tee perässä" hän käski ja hiipi kasvillisuuden sekaan äänettömästi kuin häntä ei olisi olemassakaan. Tein perässä niinkuin Utuaamu käski, mutta häntäni huisiki puolelta toiselle ja heilutti kasveja. Mestarini meni taakseni, ja pysäytti häntäni.
"Sinun on pidettävä häntäsi paikallaan tai saaliseläin kuulee sinut" hän sihahti. Luimistin korviani ja tuhahdin. Utuaamu irrotti otteensa ja käveli pehmein askelein eteeni. Hiivimme molemmat hiirenhiljaa kohti pahaa-aavistamatonta jänistä, ja pian olimme jo niin lähellä sitä, että siihen olisi yltänyt melkein pelkällä käpälän iskulla. Hiivin lähemmäs jänstä kysymättä mitään mestariltani, ja pian olin jo niin lähellä, että nenänpääni lähes kosketti sitä. Juuri kun olin avaamassa suuni, jänis huomasi minut.
"Terve" naukaisin, ja iskin hampaani sen niskanahkaan. Jänis alkoi yhtäkkiä yrittämään juosta pakoon, ja tapon sen nopeasti. Minua nauratti sen tyhmyys. *oli tuo varmaan silti fiksumpi kuin ruohoklaanilaiset* nauroin mielessäni. Utuaamu asteli vierelleni, ja hymähti tyytyväisenä.
"Hyvin tehty" hän kehui. Naurahdin, ja irrotin hampaani hetkeksi jäniksestä.
"Se oli varmasti liian kauhuissaan liikkuakseen. Melkein yhtä hölmö kuin ruohoklaanilaiset!" naurahdin. Mestarini katsoi minua tyytyväisenä ja hymyili. Yht' äkkiä tajusin pitäneeni päätökseni. Sain saalista ensimmäisellä kerralla! Olin niin innoissani, että melkein aloin täristä. Pudistelin päätäni ja purin hampaani yhteen. Se, että olin saanut saalista ensimmäisellä kerralla, ei tarkoittanut, että minä olisin tarpeeksi hyvä. Poimin jäniksen hampaisiini, ja nousin ylös.
"Mennäänkö takaisin?" kysyin, ja katsoin Utuaamua. Hän nyökkäsi, ja lähdimme kohti leiriä. Pidin jatkuvasti korvani pystyssä ja tarkkailin ympäristöä. Missään ei onneksi haissut vihollisklaani. Lehdet kutittivat käpäliäni kulkiessani niillä, mutta tällä kertaa koetin olla välittämättä niistä. Saavuimme pian leiriin vievän tunnelin luo, ja kävelin Utuaamun perässä sisään. Taas tuntui vierähtävän ikuisuus, joka kesti vain hetken, kunnes olimme ulkona tunnelista. Kävin viemässä jäniksen nopeasti tuoresaaliskasaan, ja menin sitten Utuaamun luo, joka puhui Raitajalan kanssa. Raitajalka huomasi minut, ja väräytti korvaansa. Hän kääntyi katsomaan minuun, ja valmistauduin kysymykseen. Raitajalka, eivätkä Utuaamu kumpikaan kuitenkaan kysyneet mitään. He vain katsoivat minua hiljaa. *olenkohan tehnyt jotain pahaa...* ajattelin, ja luimistin korviani.
"Minä tästä menenkin" sanoin, ja menin nopeasti oppilaiden pesän luo. Murahdin, ja katsoin käpäliini. *ei minusta koskaan tule Tammiklaanin parasta soturia...* sanoin mielessäni itselleni. Pudistelin päätäni, ja menin oppilaiden pesään lepäämään. Jokin kuitenkin painoi mieltäni, enkä pystynyt olla rauhassa. Häntäni vääntelehti ja painoin käpäläni pääni päälle. Hengitin tuskallisesti ja melkein itkin. Olisin halunnut käydä parantajan pesässä kysymässä, mitä oli tekeillä, mutten pystynyt nousta. Purin hampaani yhteen ja irvistin. Minua sattui hirveästi päähän, ja olisin halunnut vain nukkua. Hampaideni välistä alkoi pian valua verta ja aloin yskiä. *haluan pois!* ajattelin epätoivoisena, ja kiljaisin. Aloin hengittää yhä raskaammin ja menetin tajuntani. *mitä tämä on?*

//nonnih, jätän nyt kaikki jännittämään mitä tapahtuu

Vastaus:

45 kp! Kunnianhimoiset tavoitteet Huurretassulla :D Jännittävä loppu, palan jo halusta saada tietää lisää!

-Paju

Nimi: Ysfsy

22.03.2017 18:05
Närhitassu - Ruohoklaani

//Tää alkutarina on hieman johdattelua niihin kunnollisiin, joten mitään ei siksi oikeastaan tapahtunut tässä (eikä juontakaan ole), pahoittelen siitä jo etukäteen :)

Notkon reunat hipoivat taivasta vasten. Ne lävistivät sinisen, hajottivat pehmoisen valkoisen ja jatkoivat kohti aurinkoa, toivoen että sekin halkeaisi kosketuksesta. En ollut ikinä edes huomannut miten kaunis taivas oli. Katsomme vain eteemme tai tassuihimme ja unohdamme katsoa ylöspäin, kohottaa haaveemme ja toiveemme, tehdä niiden eteen jotain. Alistunko itse sellaiseen? Elämäni on vielä alkamassa ja ajattelen jo nyt tälläisiä asioita, tulenko koskaan edes loistamaan pää koholla ja sankarillinen arvonimi harteilla. Tuleeko muut muistamaan minut teoistani vai sanoistani? Ne ovat liian suuria kysymyksiä nyt, huomenna ja seuraavan kuun ajan. Keskityn vain tähän hetkeen, mutta pyrin myös aina katselemaan ylhäälle.
“Mikset ole tutustumassa pesätovereihisi?” Säpsähdän, mutta en käännä katsettani taivaasta. Lintupari pujottelee luontevasti ilmavirrassa ja ne varmasti näkevät paljon enemmän kuin minä koskaan.
Tiedän, että vierelleni saapunut kissa on sattumoisin emoni. Tämän ääni, pieni nopea hengähdys ennen kuin hän puhuu ja tietty lempeys siinä kertovat paljon.
“Katsoit taivasta aivan samalla lailla pentuna aina kun selän käänsi. Välillä unohdan että siitä on vain päivä kun olit viimeksi pentutarhassa”, emo sanoo ja kuulen kehräyksen hiljaisen soinnun kumpuavan hänen sisältään. Minua ei kiinnosta mitä tein neljäsosakuu sitten. En ole, en halua olla enää pentu jonkun silmissä. Vihdoin käännän pääni ja harmaa turkki melkeinpä täyttää näkökenttäni. En tiennyt että hän oli pennunaskeleen päässä kasvoistani.
“Turha sitä on enää voivotella, olen jo päässyt pois pentutarhasta enkä kyllä kaipaakaan takaisin”, tiuskaisen. Ärtyneisyyteni kumpuaa ja kuuluu vielä hieman kimeästä äänestäni. Utukukan, emoni siis, siniset silmät suurenivat hetkeksi hämmästyksestä, mutta palautuivat taas normaaleiksi hänen muistaessaan kuinka nopeasti kiihdyn tietyistä asioista. Menneisyys oli minun mielestäni vain heikko peite, kankeat juuret jotka vain auttoivat pääsemään eteenpäin seuraavaan elämänvaiheeseen.
“Minun on näköjään heti ensimmäiseksi opetettava sinulle kuinka omalle emolleensa puhutellaan.” Puristan silmäni kiinni maistaessani mestarini Ratamosydämen hajun lähenevän. En katso, en suostu katsomaan. Painan kuitenkin pääni pahoitellakseni. Painan sen myös siksi, etten tahdo katsoa tätä ruskeaa kollia suoraan hänen teräviin vihreisiin silmiin. Nimitysseremoniassa katsoin. Suoraan noihin syviin, arvaamattomiin vihreisiin silmiin, joissa oli jotain turkkia nostattavan karmeata.
“Pahoittelut tästä, lähdemmekin heti ulos hieman virkistäytymään”, Ratamosydän maukuu selvästi Utukukalle, mutta hänen silmänsä pysyvät vieläkin minussa. Polttavat minuun arvet. ‘Ulos virkistäytymään’ tarkoitti varmaankin reviiriin tutustumista ja hieman saalistusta, jos oikein osasin mestaria tulkita. Huokaisin mielessäni ja lähdin kollin perään heti kun porottava katse ei enää painostanut turkkiani.

Jos luulin leirin olleen iso, niin Ruohoklaanin reviirin täytyi olla valtava. Silmien kantamattomiin heinikkoa joka heilui tuulessa rytmikkäästi, kaukana näkyi muutama kukkula jos toinenkin. Tämäkin oli vain pieni osa koko maailmaa, minkälaista olisi muiden klaanien reviireillä? Minkälaista olisi kaiken tämän takana? Samanlaistako? Yhtä kaunista ja levollista? Kysymykset, joihin ei ikinä varmaan löytyisi vastausta, pyörivät päässäni kuin mehiläiset niiden pesässä. Ajatukseni olivat karata tassuista, kunnes ne rikkoutuivat Ratamosydämen äänestä:
“Et ole enää pentu joka itsepintaisesti vastustaa jokaista vastaantulevaa asiaa ja haaveilee paikoillaan. Sinun täytyy alkaa ottamaan elämä hieman vakavammin ja muistaa että kouluttaudut soturiksi. Minä aion tehdä sinusta sellaisen ja sinä saat luvan suostua siihen.” Hiljaisuus jatkui tämän jälkeen. Suostuin vain hymähtämään, mutta sisälläni omaksuin ja ymmärsin kaiken kuulemani. Oli aika heittää ajatukset ja turha unelmointi pois. Tästä lähtien olisin vain klaanilleni hyödyksi.

Vastaus:

40 kp! Upea tarina, kuvailit Närhitassun tunteita loistavasti. Ei haittaa, vaikkei varsinaista juonta ollutkaan; tämä oli oikein hyvä näin :)

-Paju

Nimi: Huurretassu, Tammiklaani
Kotisivut: http://soturintie.suntuubi.com/

21.03.2017 16:09
Istuin oppilaiden pesän vieressä tarkkaillen vilkasta leiriä ja klaanitovereideni puuhia. Tuoresaaliskasa oli melko tyhjillään ja arvelin, ettei ruokaa olisi tarpeeksi täyttämään kissojen vatsoja. Murahdin, ja rupesin etsimään mestariani Utuaamua. Minusta oli tullut vasta edellisenä päivänä oppilas, enkä tiennyt vielä yhtäkään taisteluliikettä tai metsästystapaa. Reviirin rajatkin olivat minulle aivan tuntemattomat. Pian erotinkin mestarini harmaan turkin ja kiiltävät, meripihkan väriset silmät. Kävelin rauhallisesti mestarini luo, joka puhui oranssin ja mustan kirjavalle kissalle, Vaahteratähdelle. Katsoin Vaahteratähteä silmiin ja käänsin sitten katseeni Utuaamuun. Tarkkailin mestarini ulkonäköä ja painoin tämän ominaistuoksunsa mieleeni. Sen jälkeen naukaisin: "Utuaamu" mestarini väräytti korvaansa, ja käänsi katseensa minuun.
"Ai hei, Huurretassu!" hän tervehti. Utuaamu näytti olevan hyvällä tuulella, ja samaa yritin minäkin. Hymähdin, ja palautin mieleeni asian, jota minun alunperin piti kysyä.
"Voimmeko mennä metsästämään tai harjoittelemaan taisteluliikkeitä?" pyysin, ja heilautin häntääni. Utuaamu nyökkäsi.
"Voimme, mutta sitä ennen minun on näytettävä sinulle reviirin rajat" hän maukui. Tuhahdin pienesti, mutta nyökkäsin silti. *se on varmaan parhaakseni... en halua joutua tappelemaan heti muiden klaanien kanssa* ajattelin ja hymähdin tyytyväisenä. Utuaamu vaihtoi vielä muutaman sanan Vaahteratähden kanssa, ja kääntyi sitten minun puoleeni.
"Mennäänpäs sitten heti" hän tokaisi, kääntyi kohti leirin uloskäyntiä ja viittoi minua hännällään seuraamaan. Seurasin mestariani vaiti ja tarkkailin tuon häntää ja liikkeitä. Ulos vievä tunneli tuntui pitkältä ja pimeältä kulkiessani sitä pitkin Utuaamun perässä. *millaisiakohan muut klaanit mahtavat olla?* ajattelin, kun työnnyin ulos tunnelista. Jokapuolella ympärilläni oli metsää ja alkukasvillisuutta. Minua hämmästytti suuresti ulkomaailman koko, mutten jäänyt ihastelemaan maisemia. Huomasin Utuaamun jatkavan taas matkaa, joten menin hänen perässään. Mestarini häntä liikehti houkuttelevasti ja minun olisi tehnyt mieli iskeä hampaani siihen kiinni. Hillitsin kuitenkin himoni, sillä en ollut enää pentu, enkä halunnut ärsyttää mestariani. Jos aioin tulla Tammiklaanin parhaaksi ja voimakkaimmaksi soturiksi, minun olisi pystyttävä hillitä itseni ja käyttäytyä kunnolla. Märät lehdet kuulostivat hauskoilta minun astuessa niille, ja naurahdin. Matka taittui nopeasti metsän ääniä kuunnellessani, ja minä jopa näin pari ruohoklaanilaista metsästämässä omalla puolellaan. Ainakin yksi asia tuli selväksi. Sen minä tiesin; ruohoklaanilaiset haisevat.

//tämmönen sitä tuli kirjotettua :D

Vastaus:

35 kp! Mainio tarina ensimmäisestä oppilaspäivästä, ja Huurretassukin oppi yhden asian XD

-Paju

Nimi: Huurre

18.03.2017 08:33
Hopeatassu, Ruohoklaani

Vaaniin tulessa heiluvaa ruohoa. Odotin mestariani, ja näin saisin aikani kulumaan. Vihertävä ruoho kaartui tuulen lempeään tahtiin. Olin juuri ponnistamassa ruohon kimppuun, joku tai jokin tömähti päin kylkeäni. Urahdin kivusta, mutta silti lähdin juoksuun, juoksuun pois tömähtäjästä.
Pian tulimme niityn ja metsän rajalle. Mestarini Laikkukasvo ei ollut näyttänyt vielä reviiriä, joten en tiennyt oliko metsikkö meidän vai jonkun muun. En jäänyt sitä miettimään vaan pinkaisin voimakkaan kissantuoksuisen muurin läpi.
Metsikössä haisi kummalliselle. Haju ei kuulunut Ruohoklaanille, joten sen oli pakko kuulua Tammiklaanille!
Kuulin takaani kuiskintaa. Käännyin ja näin jahtaajani.
"Tule pois sieltä!" tämä sihahteli. Katsoin hämmemtyneenä kissaa mutta tottelin ja tuln pois metsästä.
"Kuka sinä olet?" kysyin. Kissalla oli vaaleanruskea turkki, ja kirkkaan siniset silmät, ja äänen perusteella hän oli naaras. Kissa haisi Ruohoklaanille, joten hän oli kanssani samassa klaanissa.
"Ai minä!? Olen Kanervatassu," naaras sanoi ylväällä ja hiukan ylimielisellä äänellä.
"Jaa," sanoin väliinpitämättömänä ja lähdin takaisin sinne, missä minun pitäisi odottaa mestariani.

Vastaus:

20 kp! Hopeatassu näemmä on heti vähän hankaluuksissa :D

Nimi: ChibiShi

16.03.2017 07:24
Täysikuutassu - Pisaraklaani

Istuskelin rauhassa pienessä, auringon lämmittämässä läikässä pentutarhan ja leiriä suojaavan pajukon väliin jäävässä kulmauksessa. Se oli yksi niistä harvoista rauhallisista paikoista leirissä, josta kukaan ei löytänyt minua. Nytkin sijaintiani olisi ollut mahdotonta arvata, ellei olisi tuntenut minua todella hyvin. Jos tänne kuitenkin olisi löytänyt, paikan olisi nopealtakin vilkaisulta huomannut jonkun oleskelualueeksi. Märkään lumeen oli sulanut 6 - kuisen pennun muotoinen ja kokoinen läikkä, joka oli pakasten johdosta jäätynyt kiiltäväpintaiseksi ja hieman liukkaaksi varomattomalle. Haukottelin leveästi, paljastaen vaaleanpunaiset kitarisani ja riviston puhtaanvalkoisia hampaita. Olin tylsistynyt. Kaikki pentutarhan pennut olivat minua ainakin kuun nuorempia ja liian vilkkaita minun makuuni. Tarhassa ei voinut nukkua ilman, että sai niskaansa sammalpallon, ja sen mukana kaikki loput pentutarhan kuusi pentua. Ajatukseni keskeytyivät äkillisesti kuultuani takaani pehmeät, hiipivät askeleet, jotka kuuluivat jo lähes selkäni takaa.
'' Täysikuu? Anteeksi jos säikäytin sinut, tai niin siis ainakin päättelin pörhistyneestä turkistasi ''
'' Ei se mitään Minttutassu '', vastasin yllätyksestä toivuttuani vaaleanruskealle naaraalle. Tällä oli erikoinen tapa kutsua minua lyhenteellä, eikä koko nimellä, kuten useimmat klaanikissat tekivät. Välillä tämä ärsytti minua, mutta kestin sen, osaksi luonteeni takia, osaksi siksi että tämä oli mukava. Itseasiassa yksi niistä ainoista kissoista pentutarhan kuningatarien lisäksi jotka eivät pitäneet unelmaani outona. Halusin kyllä suojella klaaniani, mutta en kynsin, vaan yrtein. 
'' Täysikuupentu, senkin hiirenaivo kuuntelitko sinä yhtään mitä minä sanoin? Meidän pitää mennä! '', Minttutassu sanoi hieman turhautuneella äänensävyllä, tökkiessään minua kuonollaan eteenpäin, kohti leirin keskellä sijaitsevaa sammalpeitteistä kiveä.

Ja niin minun unelmani toteutui. Myöhässä, myöhästyin omasta nimitysseremoniastani. Kaiken lisäksi saavuin paikalle toisen kissan raahaamana, aivan kuin en olisi halunnut oppilaaksi, vaan jäädä asumaan pentutarhaan loppu elämäkseni. Roihutähdenkin kasvoilla väreili huvittunut hymy, puhumattakaan varapäälikön pilkallisesta hymynkareesta. Aivan kuin Myrskytassu olisi arvannut jo valmiiksi synkät mietteeni, tämä totesi:
'' äläs nyt murjota, et varmastikkaan ole ainoa. Joku Sumuklaanin erakoista on myös varmasti tehnyt saman virheen ''
Pääni painui alaspäin kohti pölyistä maata. Edellisiltana oli alkanut sataa rankasti, jonka seurauksena lumi oli, pieni kinoksia lukuun ottamatta sulanut pois. Aamulla paistamaan ruvennut aurinko oli kuivattanut maan tehden siitä helposti pöllyävää. Kauniin sään johdosta lähes jokainen kissa oli partioimassa, mukaan lukien Minttutassu, joka oli joella Usvakukan ja Loiskekaiun kanssa kalastamassa. Oppilaista ainoastaan minä ja Myrskytassu olimme leirissä. Myrskytassu oli ilmeisesti halunnut saada suuren, jokea pitkin uineen lohen kiinni ja seurannut sitä järvelle. Sorasta ja pikkukivistä koostunut törmä oli sortunut tämän vasemman takajalan päälle. Tummanharmaa oppilas oli yrittänyt vetää jalkaansa irti, aiheuttaen siihen venähdyksen. Mestarini oli määrännyt minut vahtimaan kerskailevaa soturioppilasta sen aikaa kun oli itse etsimässä hieman lisää reunuspietaryrttiä ''sankarimme'' tassuun. Huokaisin. Tästä tulisi pitkä päivä. 

Vastaus:

30 kp! Oikein mukava tarina. Muistathan, että kun on kyseessä niin pieni luku kuin kuusi, se yleensä kirjoitetaan kirjaimin, siis "kuusikuinen". Vuorosanoissa lainausmerkkien jälkeen tai niitä ennen ei myöskään tarvitse laittaa väliä :)

Nimi: Paju

12.03.2017 19:25
Yötuuli - Pisaraklaani

Mustavalkoinen naaras tassutti ulos sotureiden pesästä. Rajapartio kutsui ja sen jälkeen voisi vielä mennä kalastamaan. Yötuuli ei ollut erityisen sosiaalinen, ja siksi hänestä oli ihanaa vain napata yksikseen kaloja ja kuunnella veden rauhoittavaa kohinaa. Mutta ennen sitä pitäisi hoitaa epämiellyttävämmät tehtävät alta, eikä naaras viitsinyt niistäkään valittaa.

Partion johtajaksi oli määrätty Kivisydän, joka oli yksi niistä harvoista klaanitovereista jota kirjava soturi olisi voinut harkita pitävänsä ystävänään. Kivisydämen luonne oli hyvin samantapainen kuin Yötuulellakin eikä hän puhunut paljon. Muut partion jäsenet olivat Leopardipilkku ja Mustatäplä. Leopardipilkku oli eloisa ja puhelias - ärsyttävin yhdistelmä mitä Yötuuli saattoi kuvitella - ja Mustatäplä oli ystävällinen ja ymmärtäväinen. Mustatäplä oli naaraan mielestä ihan siedettävä ja kaipa Leopardipilkkuakin kestäisi yhden partion ajan.

Odotellessaan muita aukiolla Yötuuli suki pitkiä karvojaan siistimpään kuntoon, kuin ne olivat olleet yön jäljiltä. Kivisydän käveli saaliskasan suunnalta hänen luokseen. Yötuuli kosketti tämän turkkia kuonollaan ja harmaa naaras teki samoin. Sitten Kivisydän kysyi tavanomaisella, rauhallisella äänellään:
"Oletko nähnyt Mustatäplää ja Leopardipilkkua? Meidän pitää lähteä ihan pian." Yötuuli tarkisti ensin, ettei täplikästä naarasta ja kullankeltaista, myöskin täplikästä, kollia näkynyt, ja vastasi sitten:
"Ei, en ole. Kyllä he varmaan kohta tulevat."

Kun kaikki partion jäsenet olivat kasassa, kissat lähtivät kiertämään rajoja. Ruohoklaanin rajalla Kivisydän kulki kärjessä ja maisteli ilmaa silloin tällöin tarkistaakseen, etteivät sen jäsenet olleet tulleet rajan yli. Mitään erikoista ei näkynyt, ja partio suuntasi kulkunsa kohti Sumuklaanin rajaa. Kun tuli aika ylittää joki, energiaa pursuava ja tauotta hölöttävä Leopardipilkku siirtyi kärkeen ja säntäsi puunrungon yli. Yötuuli kulki hänen takanaan ja ehti juuri parahiksi apuun, kun kollin kynnet eivät pitäneetkään jäisellä kaarnalla ja tämä meinasi syöksyä jokeen. Mustavalkoinen naaras sai kiinni kullanvärisen soturin niskanahasta ja kiskoi kollin turvaan. Leopardipilkku oli todella säikähtänyt ja uskalsi puhua vasta vastarannalla.
"Miten minä voin ikinä hyvittää tämän sinulle? En olisi tässä, jos et olisi pelastanut minua!" hän maukui. Olemalla hiljaa, mietti Yötuuli. "Eihän tässä mitään, kuka tahansa olisi tehnyt saman", hän vastasi kuitenkin, sillä ei sentään rohjennut sanoa ajatuksiaan ääneen.

Leirissä pikaisesti käytyään naaras suuntasi askeleensa joelle, kohti lempipuuhaansa. Viimeinkin hän saisi rauhoittua yksin ilman ärsyttäviä klaanitovereita. Rannassa soturi asettui laakealle kivelle ja alkoi odottelemaan hopeaisten kylkien vilahduksia. Oltuaan siinä hetken, hän kuuli takaansa tassujen ääntä pakkaslunta vasten.
"Oletko sinä yksin? Haluatko seuraa?" kuului ääni, joka kuului yhdelle vastenmielisimmistä kissoista, jonka Yötuuli tunsi. Leopardipilkku. Naaras kääntyi katsomaan ja näki edessään mustapilkullisen, kullankeltaisen kolli, jonka turkki kiilteli lihasten alla, vaikka oli lehtikato.
"Haluan olla yksin", hän töksäytti sen enempää ajattelematta, sillä ei jaksanut olla kohtelias.
"Ai. Voin minä lähteäkin, jos et halua minun jäävän", sanoi Leopardipilkku äänellä, josta ei oikein erottanut mitään tunnetta ja kääntyi poispäin. Hyvä. Pääsinpäs siitäkin, ajatteli Yötuuli ja jatkoi veteen tuijottamista.

Vastaus:

35 kp!

Nimi: Marveli

09.03.2017 20:09
Tiikeripentu - Sumuklaani

"Miksi hän ei ole avannut silmiään? Tiikeripentuhan oli ensimmäinen syntyneistä pennuistasi..", kuulin Lehvälaulun kysyvän hiljaa emoltani, jonka vieressä makasin hiljaa nukkumassa.
"Hän vain...ei avaa nopeasti silmiään, kuin muut pennut..", emoni Kuuturkin ääni kertoi kuningattarelle ja tunsin emoni kielen nuolaisevan hellästi päälakeani.
Oli kulunut noin kaksi päivää, siitä kun nuorimmat sisarukseni Pisarapentu ja Yöpentu olivat avanneet silmänsä, mutta minä taas en ollut vieläkään avannut.
Se tuntui hieman ärsyttävältä, mutta minulla ei vain ollut vielä voimia siihen.
Kuulin pienillä korvillani, kuinka sisareni Pisarapentu leikki Varjopennun sekä Usvapennun kanssa sammalpalloa pentutarhan nurkassa, sillä emon mukaan pentutarha sijaitsi onkalossa, jossa kaikui paljon. Mutta haistoin veljeni Yöpennun istumassa lähellä Lehvälaulua, hän ei leikkinyt yleensä sammalpalloa muiden pentujen kanssa, kuin harvinaisissa tapauksissa yhdessä sisareni kanssa.
"Emo..avaankohan minä silmiäni koskaan?", kysyin epävarmalla äänellä Kuuturkilta, joka alkoi heti kehrätä lempeästi vieressäni.
"Tietenkin kultaseni..siihen ei pitäisi varmaan olla enää kauaa aikaa", emoni Kuuturkki vastasi minulle kehräten.
*Mutta haluan nähdä maailman..jos keskittyisin vain kunnolla...", mietin ja päätin sitten yrittää avata silmäni.
Yritin avata silmäni, mutta en onnistunut oikein hyvin, sillä tuntui kuin joku olisi vetänyt niitä kiinni takaisin. Yritettyäni monia kertoja avata silmiäni, tunsin silmäluomieni avautuvan ammolleen.
Valoa.
Silmäni näkivät kirkasta valoa joka puolella ja jouduin hieman siristelemään niitä tottuakseni valoon.
Pian näin koko pentutarhan ensimmäistä kertaa, kuten samoin emoni sekä sisarukseni ja toiset kissat. Emoni oli kaunis vaaleanharmaa naaras, jolla oli jäänsinisen väriset, lempeät silmät, jotka tuijottivat minua hämmästyneinä.
"Sinä avasit silmäni Tiikeripentu! Pisarapentu ja Yöpentu! Veljenne avasi silmänsä ensimmäistä kertaa!", emo kertoi sisaruksilleni, jotka kääntyivät katsomaan emoamme.
Sen jälkeen vaaleanharmaa, pilkullinen naaraspentu sekä musta-valkoinen kollipentu katsoivat minua suoraan silmiin.
"Kiva vihdoin nähdä, isoveli...", vaaleanharmaa naaras, pikkusiskoni Pisarapentu sanoi minulle hymyillen leveästi, vaaleansinisissä silmissään iloinen pilke.
Pikkuveljeni ei sanonut mitään, mutta aistin selvästi, että hänkin oli iloinen asiasta ja kolli hymyili hieman myös minulle.
"Vihdoin sinä avasit silmäsi! Pelataanko?", kysyi Varjopentu minulta iloisena, kun Usvapentu etsi juuri kadonnutta sammalpalloa.
"Annahan Tiikeripennun olla Varjopentu! Hän vasta avasi silmänsä, joten voitte ehkä sitten leikkiä myöhemmin..", sanoi emoni vieressä oleva kuningatar, Valkokäpälä pennulle lempeään sävyyn.
"Kuuturkkii! Oletko ehkä nälkäinen? Toin nimittäin vähän tuoresaalista mukanani..", kuulin tutun kuuloisen äänen kysyvän emoltani ja pian näin jonkun tulevan sisään pentutarhaan.
Huomasin kissan olevan isokokoinen ja vaaleanruskean värinen, oudoilla pilkuilla turkissaan sekä mukanaan emon kertoma saaliseläin nimeltä hiiri.
Hänen nimensä oli Leopardikynsi ja tuo kissa oli kuulemani mukaan minun isäni, tai ainakin emon kertoman mukaan.
"Tietenkin haluan! Muuten..Tiikeripentu avasi silmänsä!", emoni kertoi hänelle iloisena ja kollin vaaleanvihreät silmät kääntyivät katsomaan minuun päin.
"Olet ihan isäsi näköinen! Erikoiset vain nuo sinun silmäni..", isäni kertoi minulle
ja katsoin itse häntä hieman kummastuneena.
"Miten muka ne ovat?", kysyin häneltä, kääntyen sitten emoni puoleen.
"Katsos kultaseni..sinulla on eri väriset silmät kuin meillä muilla...", emoni kertoi minulla, näyttäen hieman vaivaantuneelta.
"Minua se ei haittaa!..mutta kai ne ovat silti yhtä kauniit kuin sinulla, emo?", sanoin, kysyen sitten varovasti emoltani joka alkoi heti hymyillä lempeästi, vastaten sitten minulle:
"Tietenkin ne ovat..silmäsi ovat todella kauniit"
Hymyilin emolleni
Isäni laski hiiren emoni eteen, kertoen sitten:
"Kyllä ovat..mutta muistaakseni muilla sukumme jäsenillä ei vain ole ollut meripihkan väriä silmiä.."
Olin hieman hämmentynyt. Olinko muka erilainen, koska minulle vain eri väriset silmät kuin muilla?
"Emo..voinko mennä isän mukaan tutkimaan leiriä?", kysyi veljeni Yöpentu, jolla mielestäni ehkä maailman lempein ääni, jonka olen koskaan kuullut.
"Kysyhän isältäsi, ei minulta, sillä minulle se se ainakin sopii, kunhan käyttäydyt kunnolla..", emoni vastasi pikkuveljelleni joka nyökkäsi ja kysyi sitten isältämme asiaa.
"Tietenkin voin! Haluaisitko sinäkin tulla Pisarapentu? entä sinä Tiikeripentu?
Et ole varmaan vielä nähnyt leiriä kunnolla..", isäni sanoi, kysyen sitten minulta hymyillen.
"Tulen vaikka..", sisareni Pisarapentu vastasi isälle rauhalliseen äänen sävyyn ja tassutteli sitten tämän luo. Veljenikin asteli isämme Leopardikynnen luo, mutta istuin vielä emoni vieressä.
*Olenko muka vielä valmis tapaamaan vielä ulkoisen maailman?..*, mietin ja käännyin emooni päin, joka antoi minulle kannustavan hymyn.
"Tulen!", vastasin innokkaasti ja astelin isäni sekä sisarusteni luo.

/ / / / /Eka tarinan :D / / / / / /


Vastaus:

30 kp! Ihana tarina ja huomasin vain muutaman kirjoitusvirheen. Muistathan, että mustavalkoiseen ei tule yhdysmerkkiä :)

Nimi: Kissanminttu

12.02.2017 11:19
Kuutamokuiske/Pisaraklaani

Laskin limaiset kalat tuoresaaliskasaan ja tassuttelin hieman syrjemmälle leirin aukiolta. Istahdin pentujen heittelemien sammalpallojen päälle ja vilkaisin pentutarhaan, josta kuului pientä vikinää. Käänsin katseeni takaisin leirin valoisaa aukiota kohti. Höristin korviani rapinan vuoksi, joka kantautui leirin sisäänkäynniltä. Tuijotin herkeämättä suuaukkoa odottaen etsintäpartion saapumista minä hetkenä hyvänsä, mutta kun kukaan ei tullut päätin luovuttaa ja nousta venyttelemään. Noustessani tunsin painon vatsassani, ja tärähdin hieman sen takia, ja Lähdin kohti emoani, jonka harmaa turkki kimmelsi auringonvalossa kauniisti. En ollut vielä kertonut hänelle pennuista, kuten en ollut Suomuturkillekkaan, joka oli lähtenyt etsintäpartion mukana. Hain noipeasti pienestä tuoresaaliskasasta lohen ja kumarruin makaamaan emoni viereen.
Täplälehti hätkähti, mutta loi iloisen katseen minuun.
"Hei Kuutamokuiske", Täplälehti kehräsi väsyneen näköisenä.
Nyökäsin ja vastasin jännittyneenä emolle: " Hei, tuota Täplälehti odotan munun ja Suomuturkin pentuja."
"Kuinka ihanaa, oletko jo muuttanut kuningatarten pesään?"
"En vielä, mutta teen sen kyllä kun on aika."
"Selvä, haluatko hiirestäni palan?" emo kehräsi viikset väpättäen ja vähän väliä katsoen leirin aukiolle, jonne aurinko loi viimeisiä säteitään.
"En, kiitos. Minulla ei ole nälkä." sanoin ja katsahdin lohta, joka makasi tassujeni välissä.
Työnsin lohen piiloon ja kysyin emolta: "Miksi tuijotat koko ajan aukiolle, kuin odottaen että kettu rynnistäisi sinne yhtäkkiä?"
Täplälehti ei vastannut vaan nousi ja lähti kumppaninsa Viimaturkin luo häntä edestakas heiluen.
*Mikä ihme emoa hermostutti?* ajattelin ja kiinnitin huomioni leiriin rymistävään partioon, joka kantoi Myrskytassua mukanaan. Kasteturkki ryntäsi ohitseni ja tunki kasvavan kissajoukon läpi Myrskytassun luo. Päätin nousta, sydämeni hakkasi kun veren lemu tunkeutui sieraimiini pistävänä. Katsoin, kun Kasteturkki raahasi Hiirinenän ja Loiskekaiun kanssa Myrskytassua parantajan pesälle. Olin jo lähtemässä heidän peräänsä, mutta tajusin ettei minusta olisi hyötyä Myrskytassun auttamisessa. Niinpä päätin mennä Suomuturkin luo , joka puhui päälikölleen Roihutähdelle, joka oli nimitetty vasta Pääliköksi. Jolkutin hänen luokseen hätäisenä. Suomuturkki kääntyi katsomaan minua hätä silmissään.
"Klaaninmme alueella asuu iso kyykäärme, joka oli puraissut Myrskytassua koivesta."
"Ilmoititko jo Roihutähdelle siitä?" henkäisin hieman pelokkaana.
"Ilmoitin." Suomuturkki vastasi lempeästi huomaten pelokkuuteni. Painauduin Suomuturkkia vasten ja maukaisin: " Meidän pennuillemme ei saa käydä näin:"
"Meidän? Odotatko pentuja?" Suomuturkki maukui kovaan ääneen kehräten.
"Odotan." Kehräsin onnellisena haistaessani Suomuturkin lämpimän tuoksun, joka leijui ympärilläni.

Vastaus:

40 kp!

Nimi: vattu

06.02.2017 15:18
Varjopentu-Sumuklaani

Heräsin vaivalloisen hitaasti, sillä olin nähnyt parasta unta maailmassa. Olin jo soturi Varjouni ja metsästin pulskua oravia ja vein klaanilleni. Vanha päällikkö haihtui pois ja minä pääsin päälliköksi. Sitten heräsin. Aukaisin silmäni, ensin oikea ja, sitten vasen. Hälinä oli päällä ja myrsky laantunut, mutta tajusin, että jokin ei ole oikein.
"Mitä täällä tapahtuu"? kysyin.
"Ruohopentu söi kuolonmarjoja", minulle vastattiin.

/ pätkä tuli, mutta tarina kuitenkin

Vastaus:

20 kp! Muistathan, että kun vuorosanassa on kysymysmerkki, se tulee ennen lainausmerkkejä ;)

Nimi: Ruuzsu

05.02.2017 22:27
"Leikitään, että sinä Hunajapentu olet hiiri ja me olemme Ruohoklaanilaisia sotureita!" Sinisiipipentu miukui Vatukkapennulle ja Hunajapennulle. "Mutta minä olin eilenkin hiiri! " Hunajapentu kiukustui. "Etpäs!" Sinisiipipentu huusi siskolleen. Yöpentu makasi makuualusellaan ja kuunteli ystäviensä leikkiä. Sitä oli jatkunut jo kolme päivää. "Lopettakaa heti!" Suuttunut Juovamyrsky karjaisi pennuilleni. Sitten hän katsoi pahoittelevasti minua ja jatkoi puuhiaan. "Sinisiipipentu! Hunajapentu! Voitte lähteä nyt tutkimaan leiriä. Ottakaa Vatukkapentu mukaanne." Sanoin. Vähän ajan päästä otin Yöpennun niskanahasta kiinni ja lähdin viemään häntä kohti parantajan pesää. "Huomenia, Aamulehti. Katsoisitko tätä apeaa veijaria?" Kysyin. Aamulehti nyökkäsi ja otti Yöpennun minulta. Hän kohahti. "Yöpentu o-o-on so-sokea." Hän nieleskeli. Pienet kyyneleet valuivat poskilleni kuin helmet. Yöpentu ei voisi tulla soturiksi. Lähdin kävelemään kohti pentutarhaa. Vähänajan päästä Kanervatassu tuli vihaisena jupisemaan pennuistani, jotka olivat muka 'tunkeutuneet' Oppilaiden pesään. Hain pari hiirtä ja asetuin mukavasti makuusialleni. Pennut leikkivät taas 'Hiiri ja- soturi' leikkiä. Mutustin hiirtä ja annoin toisen pennuille. Sitten aloin nukkua.
// Heh hee {'-'}

Vastaus:

30 kp! Mukava tarina, tosin hiukan ihmetyttää, miten Pöllösulka ei ole huomannut Yöpennun sokeutta itse. Se on myös makuusiJalleni, ei makuusialleni :)

Nimi: Kissanminttu

05.02.2017 12:43
Kuutamokuiske/Pisaraklaani

Kuutamokuiske istui sotureiden pesän edustalla katsellen pentuja. Jo muutama auringonnousu sitten oli Pisaraklaanin ollut pakko paeta leiristään tulipalon vuoksi. Onneksi se ei ollut ehtinyt levitä leiriin asti, sillä vesisade oli saanut sen pysähtymään. Kuutamokuiske katsahti leirin suuaukolle, jossa oli hänen kumppaninsa Suomuturkki juttelemassa hänen klaaninsa varapäälikölle kiihkeästi. Kuutamokuiske nousi ylös ja lähti tassuttelemaan kohti kumppaniaan. Suomuturkki kääntyi juuri kun Kuutamokuiske oli ehtinyt hänen taakseen. Kuutamokuiske kehräsi, mutta vakavoitui nähdessään Unikkonenän ja Suomuturkin ilmeet.
"Mitä on tapahtunut?" hän kysyi hädissään.
"Myrskytassu on kadonnut. Hänet nähtiin viimeksi eilen auringonlaskun aikaan." Suomuturkki kiirehti sanomaan.
"Aijon lähettää partion etsimään häntä." Unikkonenä maukaisi kireänä ja lähti tassuttamaan nopeasti sotureiden pesälle.
Suomuturkki nuolaisi Kuutamokuiskeen korvienvälistä ja lähti varapäälikkönsä perään.
Kuutamokuiske lähti tuoresaaliskasalle, mutta lopetti aikeensa ja lähti kiireesti tarpeidentekopaikan lähistölle. Kuutamokuiske oksensi ällöttävän karvapallon pariin kertaan, kunnes oksennus kohtaus meni ohitse. Heikkona hän lähti takaisin leiriin yrittäen näyttää mahdollisimman hyvinvointiselta. Unikkonenän lähettämä partio tuli Kuutamokuisketta vastaan leirin sisäänkäynnillä ripeällä vauhdilla. Kuutamokuisketta harmitti ettei ollut päässyt mukaan etsimään Myrskytassua, mutta tiesi että ei voisi lähteä etsimään näin huonovointisena. Kuutamokuiskeen tassutellessa tuoresaaliskasalle tuli hänen sisarensa Närhisilmä hänen luokseen iloinen katse silmissään.
"Haluiaisitko syödä kanssani?" Närhisilmä kysyi silmät kiiluen.
"No miksi en." Kuutamokuiske vastasi ja hölkytti hakemaan pullean lohen, joka he voisivat jakaa. Närhisilmä vinkkasi Kuutamokuiskeelle, että he söisivät hieman sivummassa.
"Oletko huomannut, että tuota mahasi on kasvanut hieman?" Närhisilmä kysyi yllättäen Kuutamokuiskeelta.
"Hmm, e-en tiedä?" Kuutamokuiske sopersi ja huomasi Kasteturkin katselevan heitä parantajanpesän edustalta.
"No sitä vaan, että odotat pentuja." Närhisilmä kuiskasi ja alkoi kehrätä.
"Todellako?" Kuutamokuiske henkäisi onnellisena ja katsahti taas Kasteturkkia, joka nyökkäsi iloisena.
Kuutamokuiskeen valtasi onnellisuuden tunne. Hänen kurkustaan nousi kovaääninen kehräys.
"Menen kysymään yhtä juttua Kasteturkilta." Kuutamokuiske maukui siskolleen ja ampaisi matkaan. Kasteturkki odotti parantajanpesän edustalla ja tervehti häntä.
"Sinun täytyy siirtyä pian kuningatartenpesään." Kasteturkki naukaisi, kuin olisi lukenut Kuutamokuiskeen kysymyksen. Kuutamokuiske nyökkäsi ja lähti sisarensa luo kehräten.

//Ajattelin että pennut syntyvät 1-4 tarinan sisällä.

Vastaus:

45 kp:tä! Se sopii oikein hyvin ;)

Nimi: Kuurakukka, Sumuklaani
Kotisivut: http://soturintie.suntuubi.com/

02.02.2017 15:35
"Äiti! Äiti!" heräsin Oravapennun hätääntyneeseen huutoon ja nostin päätäni.
"Mitä nyt?" kysyin unenpöpperöisenä, mutta asialla. Oravapentu näytti todella huolestuneelta, ja melkein itki.
"Ruohopentu..." hän sopersi huuli väpättäen ja kyynel silmäkulmassa. Minua alkoi huolestuttaa heti enemmän, ja aloin hätääntyä.
"Mitä ruohopennusta?" kysyin täristen itkevältä Oravapennulta. Oravapentu luimisti korviaan, ja päästi nyyhkäisyn.
"HÄN SÖI KUOLONMARJOJA!" Oravapentu kajautti ruveten itkemään entistä kovempaa. Silmäni pyöristyivät kauhusta, ja pomppasin pystyyn. Nostin Oravapennun selkään, ja sain tietää Ruohopennun olevan Raitasydämen tarkkailussa. Pinkaisin niin nopeaa kuin pystyin parantajan pesälle, ja näin Raitasydämen istuvan vaiti Ruohopennun vieressä. Laskin Oravapennun selästäni maahan, ja annoin tämän mennä veljensä luokse. Kävelin hiljaa Raitasydämen ja pentujeni luokse, ja käänsin katseeni Ruohopentuun. *älä kuole vielä pikkuinen... sinulla on vielä koko elämä edessä!* ajattelin, ja purskahdin itkuun. *älä kuole, jooko!* huusin mielessäni ja itkin. Hieman kauempana minusta istuva Raitasydän nousi seisomaan ja käveli viereeni.
"Ei hätää. Hän selviää kyllä" Raitasydän sanoi hiljaa. Käänsin katseeni häneen, ja huomasin, että kaikki itkivät. Katsahdin pentujani, jotka itkivät lähes kuolleen veljensä vieressä kuonot painautuneena tämän turkkiin.
"Varmastiko?" kysyin hiljaa, ja Raitasydän nyökkäsi.
"Muista, että Ruohopentu on nuori ja vahva. Hän kestää kyllä. Sitäpaitsi hän ei ehtinyt kuin maistaa sitä." hän maukui. Minua lohdutti kuulla ne sanat, ja muistin kuulleeni ne ennenkin. Mieleeni palasi päivä, jolloin olin joutunut ketun löylyttämäksi, ja jäänyt moneksi päiväksi parantajan pesään. Raitasydän oli lohduttanut minua silloin juuri noilla sanoilla.
"Muista, että olet nuori ja vahva. Selviät kyllä." hän oli sanonut, ja hymyillyt. Hymy levisi kasvoilleni, ja pieni kyynel vierähti poskelleni.
"Niin... kiitos" sanoin hiljaa, ja käänsin katseeni Ruohopentuun ja muihin pentuihini. Yhtäkkiä Ruohopentu alkoi heräillä, ja nousi seisomaan.
"Äiti..." hän mumisi hiljaa. Korvani nousivat pystyyn, ja sydämeni täytti riemu ja onni.
"Olen tässä..." sanoin, ja painoin poskeni Ruohopennun poskea vasten. Ruohopentu päästi pienen vinkauksen, muttei se johtunut kivusta, vaan onnesta. Hän oli taas kunnossa. *Miten ihmeellinen parantumisnopeus hänellä onkaan...* ajattelin.

Heräsin pian sumuiselta aukealta, jossa olin käynyt monen monta kertaa pentujeni syntymän jälkeen.
"Äiti! Oletko täällä?" huhuilin emoani paksun sumuverhon ympäröimänä. Kuulin naurahduksen, ja lähestyviä askeleita. Miltei heti sen jälkeen haistoin emoni lämpimän tuoksun. *olet siis...* ajattelin. Pian erotin emoni siniharmaan hahmon ja hohtavansiniset silmät. Samana sekunttina erotin myös hänen turkissaan olevat täplät ja selässä olevan valtavan arven. Sain kylmänväreitä, kun ajattelin itseni samassa tilanteessa mitä emoni oli kokenut saadessaan tuon jäljen. Tammiklaanin kissa oli hyökännyt hänen kimppuunsa ja vaatinut osaa Sumuklaanin reviiristä. Kun Lumiruusu ei ollut suostunut, Tammiklaanin kissa oli sivaltanut hänen selkäänsä, ja lähes tappanut hänet. Sen jälkeen koko Tammiklaanilaista ei ollut kuulemma näkynyt. Havahduin ajatuksistani, kun emoni hännänpää kosketti etukäpälääni vahingossa.
"Milläs asialla tänään liikut?" Lumiruusu kysyi huvittuneesti, aivan kuin olisi tiennyt, mitä olin kysymässä. Emoni naurahti, mutta minä pysyin rauhallisena ja katsoin häntä vakavana.
"Haluan tietää, pelastitko sinä Ruohopennun" vastasin jämäkästi. Lumiruusu naurahti taas, ja käänsi kaseensa minuun.
"Kyllä vain. Enhän voi antaa sinulle käydä samalla tavalla kuin minulle!" emoni virkkoi. Hymähdin, ja pyöräytin päätäni.
"Arvasin" tokaisin, ja naurahdin itsekkin. Me molemmat purskahdimme nauruun, ja nauroimme yhdessä ties kuinka kauan, kunnes heräsin taas omalta makuusijaltani. *kiitos, äiti...* ajattelin, ja katsoin kiitollisena kaikkia neljää pentuani.

//juuh, vähän tönkkö loppu ja lyhyt tarina muttah! xD kyllähän se varmaan siitä! :D

Vastaus:

40 tp! Muistathan, että pennut sanovat aina emo eikä äiti, ja tammiklaanilainen kirjoitetaan pienellä ;)

Nimi: Ruuzsu

01.02.2017 09:40
Pöllösulka- Ruohoklaani
"Unihöyhen, arvaa mitä!" Juoksin ulos parantajan pesästä.
"No annas kun arvaan, läskiseni, me saamme pentuja?" Unihöyhen naurahti kysyvästi.
Tuijotin häntä. *Läskiseni? Oletpa outo.* Ajattelin mutta nyökkäsin. Juoksin pentutarhaan. Unihöyhen virnuili perääni. Minä halusin jo metsälle mutta mitä sille voi että saan pentuja. Laitoin pennuille pesät valmiiksi. Nyt pitäisi odottaa vielä Viikko niin pennut tulisivat maailmaan.
// Tynkääääääääääääää

Vastaus:

10 tp :)

Nimi: Ruuzsu

24.01.2017 08:09
Heräsin aamulla auringonsäteiden säihkyessä silmilläni. Minulla oli sellainen olo että voisimme palata klaaniin. "Kajotähti, montako elämää sinulla vielä on?" Kuulin jonkun oppilaan kysvän. Kajotähti vaan käänsi selkänsä ja tuhahti: "Mitä se sinulle kuuluu!?" Sitten hän meni luolan taakse ja viittoi hännällään minutkin sinne. "Mitä asiaa sinulla oli minulle?" Miu'uin ystävällisesti. "No että. Voisitkohan sinä mennä kumppanisi ja Viimatassun kanssa katdomaan, voimmeko palata jo reviirillemme." Kajotähti liikahteli hermostuneesti puhuessaan. "Onko jokin vialla?" Kysyin säikähtäneesti." Noh, niin ja näin. En tiedä montako elämää minulla on." Päällikkö huokaisi.
"Et kai sinä vielä kuole?" Huomasin anelevani. "Sitä ei koskaan tiedä. Mutta vaikka kuolisinkin, näkisit minut vielä. Unissasi. Usko pois. Ja kaikkein rakkaimmilta saat joskus vielä päällikön elämät. Sinusta tulee vielä suuri johtaja joka osaa rauhoittaa kaikki kiistat." Kajotähti hymyili minulle. "Selvä. Lupaan tehdä tehtävän, jonka minulle annoit. " Sanoin päättäväisesti. "Hyvä. Lähtekää ennen kuunhuippua. Tulen auttamaan sinua matkallasi. Unissasi. Muista se." Kajotähti hymyili. Lähdimme illalla. Lumessa oli aika vaikeaa juosta, joka vaikeutti matkantekoa. Kun vihdoin pääsimme perille, huomasin että leiri oli tuhon oma. Viimeiset liekit leimusivat vielä mutta sammuivat pian. Huomasin läpikuultavan kissan tulevan luokseni. Se oli Kajotähti. Hän oli lähettänyt minulle haamunsa. Katselimme leiriä pitkän aikaa kunnes haamu-Kajotähti lähti juoksemaan metsään. Se haihtui. Lähdimme takaisin luolalle. Onnekseni kaikki oli kunnossa siellä. "Leiri on tuhottu. Varokaa tulta." Huokaisin. Kaikki tuijottivat minua. "Tu-tuhottu?" Kuulin Marjaturkin vapisevan. Nyökkäsin.
//Oli pakko tehä vähän jatkoo tolle äsköselle tynkäselle xD

Vastaus:

30 tp! Kiva tarina, mutta en ihan tajunnut tuota haamujuttua ;/

 

 

©2017 Four Clans - suntuubi.com