Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

CHAT

Tänne kirjoitetaan tarinat. Tässä vähäsen kirjoitusohjeita, tarkempia neuvoja löytyy täältä:

-Kirjoita yksikön ensimmäisessä tai kolmannessa persoonassa (minä-tai hän-muodossa),

saat itse päättää

-Kirjoita imperfektissä (mennyt aikamuoto)

-Käytä lainausmerkkejä (") vuorosanoissa, ei vuorosanaviivaa

-Kirjoita kirjakielellä, myös vuorosanat

-Vuodenaika on sama kuin oikeastikin, eli nyt on viherlehti

-Annan jokaisesta tarinasta kokemuspisteitä (kp) viidestä viiteenkymmeneen 

riippuen juonesta, oikeinkirjoituksesta ja pituudesta

Hauskoja kirjoitushetkiä!

 

Kokoontumistarinat kirjoitetaan tänne.

Tarinat  1  2  3  4  >

Nimi

Kotisivut

Kommentit
Roskapostisuojaus: Paljonko on viisi plus viisi?
(Pakollinen, Vastaa numeroin)
Yksityinen  

Nimi: Huurretäplä, Tammiklaani
Kotisivut: http://soturintie.suntuubi.com/

03.11.2017 15:17
Lehdet pehmensivät askeliani, kun kävelin metsässä myöhään illalla. Aurinko oli laskenut, ja kuu oli juuri nousemassa. Vilkuilin jatkuvasti ympärilleni, sillä halusin varmistaa olevani yksin. Menin ruohoklaanin reviirille, ja hinkkasin itseäni ruohoklaanilaisilta löyhkääviin kasveihin ja puihin, kunnes haisin kohta itsekin täysin ruohoklaanilaiselta. Kiipesin omalla reviirilläni olevaan puuhun, ja vilkaisin vielä kerran alas. Kun ketään ei näkynyt, kiipesin ylemmäs ja taitoin puun latvaa sen verran kuin pystyin, ennenkuin jalkani lipesi ja tipuin sananjalkojen sekaan. Kiipesin uudelleen ja uudelleen, kunnes sain taitettua pienen palan latvasta irti, ja se tipahti maahan. Laskeuduin alas varovasti, ja säpsähdin, kun kuulin hiljaista rapinaa saniaisten seasta. Menin matalaksi, ja huokaisin hiljaa helpotuksesta, kun esiin kipittikin vain pieni jäniksenpoikanen. Tapoin sen niin äkkiä kuin pystyin, ja kiipeisin takaisin puuhun. Lävistin jäniksen puun latvaan kiinni, ja kynsin lehtiä pois sen verran, että jäniksen näkisi alhaaltakin. Raaviin jokaista oksaa yksitellen, katkoin niistä paljoja ja irrotin lehtiä. Hyppäsin alimmalta oksalta maahan, ja hinkkasin itseäni puuhun niin, että ruohoklaanin haju tarttui siihen, mutta sain oman klaanini tuoksun takaisin. Lähdin kävelemään kohti leiriä, niinkuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta pysähdyin, kun tajusin, ettei minun kannattaisi palata leiriin ilman riistaa. Muuten juotuisin keksiä tekosyitä ja muuta sellaista. Jäin hetkeksi metsästämään, ja sain saaliiksi kaksi myyrää ja yhden jäniksen. Palasin leiriin ne suussani, ja huomasin Kettukäpälän tulevan ulos soturien pesästä. Kolli katsoi minua hiljaa, mitään sanomatta viedessäni saaliini tuoresaaliskasaan. Käänsin katseeni poispäin kollista, ja kävelin soturien pesään. Asetuin omalle makuusijalleni Hiutalesulan viereen, ja huokaisin hiljaa. Laksin pääni alas, ja nukahdin piakkoin.

Kun heräsin, kaikki näytti olevan pelkkää mustaa tyhjyyttä. Sieltä täältä ympäriltäni kuului epämääräisiä ääniä, mutta en kyennyt tiedostamaan, mistä äänet kuuluivat. Astuin askeleen eteen, mutta sitten tunsin etukäpäläni alkavan upota johonkin kuumaan nesteeseen. Nostin käpäläni nopeasti ja siihen, mihin käpäläni oli uponnut, jäi tulenpunainen pilkku, joka hohti. Pilkku alkoi suureta, ja se valaisi pian koko paikan jossa olin. Maata ei ollut ollenkaan. Vain epämääräisen kokoisia kivilaattoja siellä täällä, kuuman nesteen päällä. Tiesin, ettei neste ollut vettä, sillä se oli saman väristä kuin tuli. Päätin kutsua sitä tulivedeksi. Kuulin hiljaista sihinää takaani, ja käänsin katseeni äänen suuntaan. Tulivesi oli alkaut tulvia kivilautalle, ja alkanut sulattaa sitä. Vilkuilin hätääntyneenä ympärilleni, ja päätin hypätä lähimmälle lautalle. Uusi kivilauttakin alkoi kuitenkin sulaa, joten jouduin hypätä seuraavalle. Sekin alkoi sulaa, joten hyppäsin taas seuraavalle, ja siitä jälleen seuraavalle. Tämä toistui siihen asti, kunnes jouduin lautalle, joka oli liian kaukana muista. Lähellä oli vain yksi lautta, ja sekin oli kahden ketunmitan päässä. Luimistin korviani hieman jännittyneenä, ja hyppäsin kaikilla voimillani. Suljin silmäni, ja toivoin, etten tippuisi tuliveteen. Laskeuduin etukäpälät edellä, ja tunsin etukäpälieni alla kovaa maata -tai oikeastaan kiveä. Avasin silmäni tuskaisena, kun tunsin, miten takapääni alkoi upota tuliveteen. Kiskoin itseäni kaikin voimin, ja pääsin juuri ja juuri ylös. En onnekseni saanut haavoja tai muita vammoja, joten lähdin kävelemään eteenpäin. Äkkiä tunsin kiven tassujeni alla muutuvan ruohoksi, ja katsoin alas. Tosiaan: seisoin tuoreen ruohon päällä! Nostin katseeeni, ja katsoin taakseni. Aivan takanani oli pelkkää tulivetttä ja kivilauttoja. Käännyin kokonaan ympäri, ja huomasin himmeän hahmon toisella puolella. Huomasin itsekkin himmenneeni, ja tajusin vasta sitten tosiasiat. Himmeä hahmo toisella puolella oli puolet minusta. Yritin koskea kopiotani, mutta jokin näkymätön asia esti sen. Se oli kuin sileä, näkymätön seinä. Aloin hakata seinää etukäpälälläni epätoivoisena. En halunnut menettää toista puolta itsestäni. Huomasin pian himmeneväni vielä enemmän. Samalla näin, kun toisella puolella oleva kopioni alkoi muuttua koko ajan normaalimmaksi ja normaalimmaksi. Pian himmenemiseni pysähtyi, ja aloin tuntea pelkkiä kielteisiä tunteita. Pian tajusin täysin, mitä oli tapahtunut: hyvä puoleni oli jäänyt toiselle puolelle! Jatkoin seinän hakkaamista entistä kovempaa, mutta pian menetin kiinnostukseni. Käännyin ympäri, ja istuin maahan. Minua ei kiinnostanut enää pätkääkään, mitä toiselle puolelleni tapahtuisi. Olisin halunnut vain tuhota sen. Nyt huomasin vahvistuvani, ja vilkaisin taas toiselle puolelle. Kopioni oli himmentynyt. En tiennyt kaiken olleen unta. En tiennyt, että kielteiset ajatukset alkoivat kasvaa sisälläni. En tiennyt, että tulisin olemaan samanlainen oikeassakin elämässä.

"Huurresulka, Huurresulka herää!" kuulin jonkun sanovan. Avasin silmäni, ja näin Hiutalesulan. Hänen kasvoillaan oli huolestunut ilme, mutten välittänyt siitä.
"Oliko pakko herättää, senkin hiirenaivo?!" ärjäisin kumppanilleni. Hiutalesulka peruutti hieman pelästyneenä pari askelta, ja luimisti korviaan. Hänen niskakarvansa alkoivat nousta pystyyn.
"A-anteeksi!" hän änkytti edelleen pelästyneenä. Tunsin suurta vihaa kollia kohtaan, ja huidoin tuuhealla hännälläni sinne tänne.
"T-tuota...." Hiutalesulka aloitti hieman ahdistuneena.
"Ruohoklaanilaiset ovat tehneet jotain todella häpeällistä!" Hiutalesulka huusi, ennen kuin ehdin sanoa mitään.
"Tuletko katsomaan?" hän kysyi taas sen verran nopeasti, että sai sanottua asiasnsa ennen raivoamistani. Nyökkäsin turhautuneena, sillä tiesin jo, mistä oli kyse. Hiutalesulka käveli muiden luo, ja sanoi jotain heille. Muutkin tulivat mukaan, ja lähdimme kohti puuta, jonka olin pilannut edellisenä iltana. Joukossa oli minun ja Hiutalesulan lisäksi Vaahteratähti, Kiviraita, Kaarnakaiku, Kultarusko, Sinikynsi, Utuaamu ja Lehdet pehmensivät askeliani, kun kävelin metsässä myöhään illalla. Aurinko oli laskenut, ja kuu oli juuri nousemassa. Vilkuilin jatkuvasti ympärilleni, sillä halusin varmistaa olevani yksin. Menin ruohoklaanin reviirille, ja hinkkasin itseäni ruohoklaanilaisilta löyhkääviin kasveihin ja puihin, kunnes haisin kohta itsekin täysin ruohoklaanilaiselta. Kiipesin omalla reviirilläni olevaan puuhun, ja vilkaisin vielä kerran alas. Kun ketään ei näkynyt, kiipesin ylemmäs ja taitoin puun latvaa sen verran kuin pystyin, ennenkuin jalkani lipesi ja tipuin sananjalkojen sekaan. Kiipesin uudelleen ja uudelleen, kunnes sain taitettua pienen palan latvasta irti, ja se tipahti maahan. Laskeuduin alas varovasti, ja säpsähdin, kun kuulin hiljaista rapinaa saniaisten seasta. Menin matalaksi, ja huokaisin hiljaa helpotuksesta, kun esiin kipittikin vain pieni jäniksenpoikanen. Tapoin sen niin äkkiä kuin pystyin, ja kiipeisin takaisin puuhun. Lävistin jäniksen puun latvaan kiinni, ja kynsin lehtiä pois sen verran, että jäniksen näkisi alhaaltakin. Raaviin jokaista oksaa yksitellen, katkoin niistä paljoja ja irrotin lehtiä. Hyppäsin alimmalta oksalta maahan, ja hinkkasin itseäni puuhun niin, että ruohoklaanin haju tarttui siihen, mutta sain oman klaanini tuoksun takaisin. Lähdin kävelemään kohti leiriä, niinkuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta pysähdyin, kun tajusin, ettei minun kannattaisi palata leiriin ilman riistaa. Muuten juotuisin keksiä tekosyitä ja muuta sellaista. Jäin hetkeksi metsästämään, ja sain saaliiksi kaksi myyrää ja yhden jäniksen. Palasin leiriin ne suussani, ja huomasin Kettukäpälän tulevan ulos soturien pesästä. Kolli katsoi minua hiljaa, mitään sanomatta viedessäni saaliini tuoresaaliskasaan. KÄänsin katseeni poispäin kollista, ja kävelin soturien pesään. Asetuin omalle makuusijalleni Hiutalesulan viereen, ja huokaisin hiljaa. Laksin pääni alas, ja nukahdin piakkoin.

Kun heräsin, kaikki näytti olevan pelkkää mustaa tyhjyyttä. Sieltä täältä ympäriltäni kuului epämääräisiä ääniä, mutta en kyennyt tiedostamaan, mistä äänet kuuluivat. Astuin askeleen eteen, mutta sitten tunsin etukäpäläni alkavan upota johonkin kuumaan nesteeseen. Nostin käpäläni nopeasti ja siihen, mihin käpäläni oli uponnut, jäi tulenpunainen pilkku, joka hohti. Pilkku alkoi suureta, ja se valaisi pian koko paikan jossa olin. Maata ei ollut ollenkaan. Vain epämääräisen kokoisia kivilaattoja siellä täällä, kuuman nesteen päällä. Tiesin, ettei neste ollut vettä, sillä se oli saman väristä kuin tuli. Päätin kutsua sitä tulivedeksi. Kuulin hiljaista sihinää takaani, ja käänsin katseeni äänen suuntaan. Tulivesi oli alkaut tulvia kivilautalle, ja alkanut sulattaa sitä. Vilkuilin hätääntyneenä ympärilleni, ja päätin hypätä lähimmälle lautalle. Uusi kivilauttakin alkoi kuitenkin sulaa, joten jouduin hypätä seuraavalle. Sekin alkoi sulaa, joten hyppäsin taas seuraavalle, ja siitä jälleen seuraavalle. Tämä toistui siihen asti, kunnes jouduin lautalle, joka oli liian kaukana muista. Lähellä oli vain yksi lautta, ja sekin oli kahden ketunmitan päässä. Luimistin korviani hieman jännittyneenä, ja hyppäsin kaikilla voimillani. Suljin silmäni, ja toivoin, etten tippuisi tuliveteen. Laskeuduin etukäpälät edellä, ja tunsin etukäpälieni alla kovaa maata -tai oikeastaan kiveä. Avasin silmäni tuskaisena, kun tunsin, miten takapääni alkoi upota tuliveteen. Kiskoin itseäni kaikin voimin, ja pääsin juuri ja juuri ylös. En onnekseni saanut haavoja tai muita vammoja, joten lähdin kävelemään eteenpäin. Äkkiä tunsin kiven tassujeni alla muutuvan ruohoksi, ja katsoin alas. Tosiaan: seisoin tuoreen ruohon päällä! Nostin katseeeni, ja katsoin taakseni. Aivan takanani oli pelkkää tulivetttä ja kivilauttoja. Käännyin kokonaan ympäri, ja huomasin himmeän hahmon toisella puolella. Huomasin itsekkin himmenneeni, ja tajusin vasta sitten tosiasiat. Himmeä hahmo toisella puolella oli puolet minusta. Yritin koskea kopiotani, mutta jokin näkymätön asia esti sen. Se oli kuin sileä, näkymätön seinä. Aloin hakata seinää etukäpälälläni epätoivoisena. En halunnut menettää toista puolta itsestäni. Huomasin pian himmeneväni vielä enemmän. Samalla näin, kun toisella puolella oleva kopioni alkoi muuttua koko ajan normaalimmaksi ja normaalimmaksi. Pian himmenemiseni pysähtyi, ja aloin tuntea pelkkiä kielteisiä tunteita. Pian tajusin täysin, mitä oli tapahtunut: hyvä puoleni oli jäänyt toiselle puolelle! Jatkoin seinän hakkaamista entistä kovempaa, mutta pian menetin kiinnostukseni. Käännyin ympäri, ja istuin maahan. Minua ei kiinnostanut enää pätkääkään, mitä toiselle puolelleni tapahtuisi. Olisin halunnut vain tuhota sen. Nyt huomasin vahvistuvani, ja vilkaisin taas toiselle puolelle. Kopioni oli himmentynyt. En tiennyt kaiken olleen unta. En tiennyt, että kielteiset ajatukset alkoivat kasvaa sisälläni. En tiennyt, että tulisin olemaan samanlainen oikeassakin elämässä.

"Huurresulka, Huurresulka herää!" kuulin jonkun sanovan. Avasin silmäni, ja näin Hiutalesulan. Hänen kasvoillaan oli huolestunut ilme, mutten välittänyt siitä.
"Oliko pakko herättää, senkin hiirenaivo?!" ärjäisin kumppanilleni. Hiutalesulka peruutti hieman pelästyneenä pari askelta, ja luimisti korviaan. Hänen niskakarvansa alkoivat nousta pystyyn.
"A-anteeksi!" hän änkytti edelleen pelästyneenä. Tunsin suurta vihaa kollia kohtaan, ja huidoin tuuhealla hännälläni sinne tänne.
"T-tuota...." Hiutalesulka aloitti hieman ahdistuneena.
"Ruohoklaanilaiset ovat tehneet jotain todella häpeällistä!" Hiutalesulka huusi, ennen kuin ehdin sanoa mitään.
"Tuletko katsomaan?" hän kysyi taas sen verran nopeasti, että sai sanottua asiasnsa ennen raivoamistani. Nyökkäsin turhautuneena, sillä tiesin jo, mistä oli kyse. Hiutalesulka käveli muiden luo, ja sanoi jotain heille. Muutkin tulivat mukaan, ja lähdimme kohti puuta, jonka olin pilannut edellisenä iltana. Joukossa oli minun ja Hiutalesulan lisäksi Vaahteratähti, Kiviraita, Kultarusko, Sinikynsi, Utuaamu ja Kaarnakaiku siltä varalta, että joku loukkaantuisi. Kun saavuimme paikalle, vilkaisin puuhun pikaisesti, ja käänsin sitten katseeni Vaahteratähteen.
"Tämä ei ole normaalia. En usko, että edes ruohoklaanilaiset olisivat niin tyhmiä, että tekisivät tuolla tavalla", hän naukaisi. Tuhahdin hiljaa, ja istahdin sitten maahan.
"Se oli luultavasti joku Ruohoklaanin reviiriltä tullut iso lintu törmäsi puun latvaan", Hiualesulka arvasi. Nuolaisin pari kertaa lapaani, sillä turkkini oli siitä kohtaa aivan sekaisin. *sota olisi kyllä parempi* ajattelin närkästyneenä, mutta näyttelin rauhallista. Vaahteratähti vain nyökkäsi Hiutalesulalle ja antoi lähtökäskyn. Nousin ylös ja lähdin hölkkäämään muiden perässä kohti leiriä. Metsä oli hiljainen lintujen laulua lukuun ottamatta, ja siellä täällä näkyi pieniä jyrsijöitä ja lintuja. Huokaisin hiljaa, ja käänsin taas katseeni eteenpäin.

Päästessämme vihdoin leiriin aurinko oli ehtinyt jo laskea. Olimme pysähtyneet metsästämään ja olin yhdessä Hiutalesulan kanssa saanut kaksi myyrää ja pääskyn. Pudotin saaliit tuoresaaliskasaan ja menin soturien pesään nukkumaan. Minusta tuntui, että nukuin nykyään jopa enemmän kuin valvoin, mutten tiennyt siihen syytä. Nukahdin lähes samantien ja siirryin taas samaan uneen, mitä olin nähnyt viimeksi. Kopioni -tai oikeastaan hyvä puoleni- oli edelleen toisella puolella. Näkymätön seinä minun ja toisen puoleni välillä oli säröillyt, ja siitä puuttui nyt pieni pala jonka kautta saatoin haistaa palaan kiven ja tunkkaisen ilman. MInusta tuntui kummalliselta, että ilmassa näkyi säröjä ja haistoin toisella puolella olevat hajut, vaikka en nähnyt mitään, jossa säröt olivat. Kävelin lähimmän puun luo, ja taitoin siitä oksan. Iskin oksan tämän- ja toisen puolen välillä olevan seinän ainoan reikään ja aloin oksan avulla suurentaa sitä. Pian sain käpäläni reijästä läpi ja tunsin siinä kuuman ilman. Pian tunsin kopioni koskettavan käpälääni ja huomasin sen katoavan. Mielialani vaihtui taas normaaliksi ja huokaisin helpotuksesta. Juoksin niin kauas toisen puolen luota kuin pystyin ja pian tunsin putoavani äärettömään, mustaan tyhjyyteen. Suljin silmäni ja lausuin viimeisen toiveeni, ennen kuin avasin taas silmäni oikeassa elämässä.

Vastaus:

30 kp! Onko tässä nyt tapahtunut joku vahinko, kun melkein puolet tarinasta toistuu toisen kerran ja lause näyttäisi jäävän kesken? Joka tapauksessa, muuten hieno tarina :D Hiukan epäselväksi kyllä jäi, että minkä takia Huurretäplä teki puulle mitä teki :o

-Paju

Nimi: Nopsatassu, Tammiklaani

27.10.2017 17:08
Nopsatassu hyppi ympäriinsä innoissaan uskomatta, että oli oppilas. Hänen emonsa Varissiipi ja isänsä Jänöloikka tulivat häntä ja Nopsatassu vetäytyi mestarinsa Korentojuovan viereen ja kysyi: "Mitä teemme?"
Korentojuova keskusteli juuri Pilvikukan kanssa.
"Minä ja Pilvikukka viemme teidät pian katsomaan reviiriä", hän vastasi. Nopsatassu nyökkäsi innoissaan. Ja hyppi ympäri leiriä, ja odotti sitä, että he menisivät ulos leiristä.

//Surkea pätkä, kun ei ollut aikaa...

Vastaus:

5 kp c:

Nimi: Nopsatassu, Tammiklaani

12.10.2017 13:10
"Meistä tulee huomenna oppilaita!" Nopsapentu hihkui.
"Niin tulee, mutta voisitteko olla nyt hiljaa, jotta muut saavat nukkua?" Nopsapennun emo Varissiipi kysyi.
Nopsapennun sisko Kuurapentu nyökkäsi ja samoin Nopsapentukin, ja he kävivät makuulle emonsa viereen.

Aamulla Nopsapentu kiemurteli, kun emo nuoli hänet perusteellisesti.
"Nuoliko hän sinuakin näin paljon?" Nopsapentu valitti Kuurapennuulle.
Kuurapentu kehräsi ja vastasi: "Nuoli hän."
Nopsatpentu huokaisi: "Voitko jo lopettaa? Minä olen jo ihan puhdas!"
Varissiipi vetäytyi kauemmas ja katsoi heitä: "Olette nyt täydellisiä."

"Saapukoon jokainen klaanikokoukseen!" kuului ulvahdus ja samalla heidän isänsä Jänöloikka tuli heidän luokseen: "Tulkaa perässä."
Nopsapentu tassutti isänsä perään ja kuuli kuinka Kuurapentu tuli perässä.
"Nopsapentu ja Kuurapentu tulkaa eteen", Vaahteratähti naukui. Nopsapentu hyppeli eteen, mutta Kuurapentu tuli rauhallisemmin.
"Nopsapentu ja Kuurapentu ovat saavuttaneet kuuden kuun iän, ja he ovat valmiita soturioppilaan koulutukseen. Kuurapentu, tule eteen", Vaahteratähti kutsui, ja Kuurapentu hiipi varovaisesti eteen. "Tästä päivästä lähtien aina siihen päivään saakka, jona hän on ansainnut soturinimensä kutsuttakoon tätä oppilasta Kuuratassuksi." Vaahteratähti naukui ja katseli leiriä: "Pilvikukka, sinä olet valmis saamaan oppilaan ja olet osittautunut olevasi rohkea ja uskollinen soturi, ja toivon että siirrrät nämä ominaisuudet Kuuratassulle", Vaahteratähti maukui "Nopsapentu, tule eteen" Vaahteratähti kutsui ja Nopsapentu hyppi eteen.
"Tästä päivästä lähtien aina siihen päivään asti, jona hän on ansainnut soturinimensä kutsuttakoon tätä oppilasta Nopsatassuksi," Vaahteratähti katseli leiriä "Korentojuova, sinä olet valmis saamaan oppilaan ja olet osittautunut olevasi voimakas ja rohkea soturi, ja toivon että siirrrät nämä ominaisuudet Nopsatasuulle!" Vaahteratähti lopetti seremonian.
"Kuuratassu, Nopsatassu, Kuuratassu, Nopsatassu!" Klaani hurrasi uusille oppilaille. Ilo pirskahteli Nopsatassun sisällä: Vihdoinkin hän olisi oppilas!

Vastaus:

Mukava nimitystarina! Muistuttaisin sen verran, että klaanipäällikkö sanoo Tammiklaanissa "Saapukoon jokainen oravan nappaamaan kykenevä Suurkannolle klaanikokoukseen", mutta ei se ole niin vakavaa ^^ Saat tästä 20 kp.

-Paju

Nimi: Huurretäplä, Tammiklaani
Kotisivut: http://soturintie.sunuubi.com/

25.08.2017 10:55
"Huurretäplä!" kuulin jonkun huutavan vähän matkan päästä takaani. Kännyin katsomaan taakseni, ja näin Hiutalesulan juoksevan luokseni. Hän pysähtyi viereeni, ja nyrpisti nenäänsä. Heilautin korvaani huvittueesti, ja katsoin kumppaniani.
"Minkä takia olet näin lähellä Ruohoklaanin rajaa?" Hiutalesulka kysyi. Häntä häiritsi selvästi ruohoklaanilaisten jättämät hajumerkit ja suussani olevat yrtit. Laskin yrtit maahan, ja osoitin niitä hännälläni.
"Kaarnakaiku pyysi minun viedä nämä talvikit Ruohoklaanin parantajalle, Aamulehdelle. Ruohoklaanilta on kuulemma talvikki loppu, eikä sitä Kaarnakaiun mukaan kasva heidän reviirillään", selitin Hiutalesulalle. Hiutalesulka nyökkäsi, ja ainakin ilmeestä päätellen hän ymmärsi, mitä kerroin tuolle.
"Voinko tulla mukaasi?" Hiutalesulka kysyi toiveikkaan näköisenä.
"Toki! En minä sinua kieltääkkään voi", naurahdin, ja nostin yrtit hampaisiini. Ylitimme rajan, ja lähdimme kulkemaan Ruohoklaanin reviiriä pitkin. Katselin ympärilleni, ja erotin vähän kauempana ruskehtavanharmaan jäniksen, mutten kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota, sillä tiesin, ettei soturilain mukaan toisen klaanin reviirillä saa saalistaa. Jatkoimme hiutalesulan kanssa matkaa, muttemme meinanneet löytää Ruohoklaanin leiriä. Kuulin askelia takaani, ja katsahdin vieressäni kävälevään Hiutalesulkaan. Katsoimme molemmat hetken toisiamme, ja käänsimme yhtäaikaa päämme siihen suuntaan, mistä askelet kuuluivat. En ehtinyt nähdä paljoakaan, kun jo iskeydyin maahan yrtit suussani. Isku oli sen verran voimakas, että sain verisen jäljen selkääni maassa olleista, nyt katkenneista oksista. Nousin ylös ja valmistauduin puolustautumaan vihollista vastaan. Sitten erotin kuitenkin tutun ruohoklaanilaisen kissan. Laskin yrtit maahan, ja katsoin kissaa.
"Sinitassu, oletko se sinä?" kysyin, ja ruohoklaanilainen nyökkäsi. Hän katsoi ensin minuun, ja sitten vilkaisi Hiutalesulkaan, ehkä hieman kateellisen näköisenä.
"Mikä sinun uusi nimesi on?" Sinitassu kysyi minulta hieman uteliaan näköisenä.
"Mistä arvasit, että minusta on tullut soturi?" kysyin yrtit suussani, ennenkuin vastasin kollin kysymykseen. Sinitassu tuhahti turhautuneena, ja nuolaisi huuliaan hyvin ärtyneen näköisenä. Hän katsoi taas Hiutalesulkaa. Hiutalesulka luimisti korviaan, nyt itsekkin ärtyneen näköisenä. En oikein tajunnut, mistä oli kyse, mutta Hiutalesulka näytti tietävän tarkalleen.
"Jos olisit vielä oppilas, olisit täällä Utuaamun kanssa, etkä tuon kollin", Sinitassu ärähti. Kallistin päätäni hieman hämmästyneenä oppilaan äkäisyydestä. Jos olisin ollut kolli, olisin varmaan ymmärtänyt, mutta minulla ei ollut harmainta aavistustakaan, mistä nyt oli kyse. Peräännyin pari askelta luimistaen korviani.
"Hän on kateellinen!" Hiutalesulka ärähti. Kateellinen mistä? En tajunnut vieläkään, miksi kollit ärhentelivät toisilleen.
"Hän on kateellinen sinusta, Huurretäplä!" Hiutalesulka selvensi korvat luimussa, eikä edes lääntänyt katsettaan minuun.
"Hyi! En todellakaan ole!" Sinitassu huusi, ja haukkui Hiutalesulkaa rumimmalla, koskaan kuulemallani sanalla. Pudotin yrtit maahan, ja peruutin taas muutaman askeleen. Sinitassu hyppäsi Hiutalesulkaa päin kynnet ja hampaat esillä. Värähdin, ja juoksin niin nopeasti kuin pystyin Hiutalesulan eteen. Tunsin terävät kynnet kyljessäni ja hampaat niskassani. Sinitassu irrotti heti kun pystyi, ja peruutti pari askelta. Hänen häntänsä vääntelehti ja hänen korvansa olivat yhä luimussa.
"Häipykää täältä, tammiklaanilaiset!" Sinitassu huusi. Luimistin korviani kauhuissani.
"Tulimme tuomaan vain yrttejä!" huudahdin kollille. Sinitassu katsahti hieman kauemmaksi jättämiini yrtteihin, ja tuhahti itsekseen.
"Voin kyllä itsekkin viedä ne leiriin!" hän ärähti. Nyökkäsin oppilaalle, ja lähdimme Hiutalesulan kanssa juoksemaan nopeasti kohti Tammiklaanin rajaa.
"Ja katsokin, ettet tuo tuota kollia tänne enää IKINÄ!!!" Sinitassu huusi perään. Juoksin koko ajan nopeammin ja nopeammin, kunnes ylitimme Hiutalesulan kanssa rajan. Jatkoimme juoksemista ja pysähdyimme vasta leirissä. Oli jo myöhäinen ilta ja leiri oli jo tyhjä. kaikki olivat luultavasti jo nukkumassa. Huokaisin helpotuksesta, ja Hiutalesulka teki samoin. Katsahdimme toisiimme, ja nauroimme hetken tapahtuneelle. Sitten menimme molemmat soturien pesään omille makuusijoillemme ja nukahdimme. Päivä oli todellakin ollut seikkailuntäytteinen!
//Tämmönen minitarina :3

Vastaus:

30 kp! Anteeksi, kun vastaaminen on kestänyt näin kauan :c Yritän viikonloppuna päivittää niitä kissojen tietoja!

-Paju

Nimi: Huurretäplä, Tammiklaani
Kotisivut: http://soturintie.suntuubi.com/

04.08.2017 20:44
Katsoin Verikynttä hetken aivan vaiti, ja istahdin sitten hänen viereensä. Laskin häntäni Verikynnen selälle ja katsoin taas maahan.
"Tule, mennään pois täältä...", sanoin ja nousin ylös. Myös Verikynsi nousi ylös, ja käänsi katseensa minuun. Hän pudisteli päätään.
"On melkein aamu. Sinun täytyy lähteä...", Verikynsi sanoi. Hiljenin jälleen, kun ympärilläni alkoi pimentyä. Pian tunsin taas pehmeät sammaleet allani. Avasin silmäni ja näin taas tutun soturien pesän. Nousin ylös, kävelin aukiolle ja katselin ympärilleni. Kaikki oli juuri niinkuin pitikin; Klaani oli juuri heräilemässä, oppilat harjoittelivat keskenään taistelemista ja sotureita istui siellä täällä ottamassa aurinkoa tai juttelemassa toisilleen. Vaahteratähti istuskeli pesänsä lähellä ja vartioi leiriä. Tiesin, että olin tehnyt väärin käydessäni edes pimeyden metsässä. Pudistelin päätäni ja päätin keskittyä nykyhetkeen. Katselin ympärilleni, ja hain katseellani Hiutalesulkaa. Pian erotin Hiutalesulan valkoisen turkin ja kävelin rauhallisesti hänen luokseen. Hiutalesulka oli istunut juttelemassa Lumiliidon kanssa. Toivoin, etteivät he olleet puhunut kuin oppilaan koulutuksesta, sillä en halunnut Lumiliidon ja Hiutalesulan ystävyyssuhteen etenevän liian pitkälle.
"Hiutalesulka, haluaisitko tulla kanssani saalistamaan?" kysyin, ja esitin, ettei minua haitannut se, että Hiutalesulka oli jutellut Lumiliidon kanssa.
"Toki! Siitä onkin pitkä aika, kun viimeksi kävin saalistamassa jonkun kanssa!" Hiutalesulka vastasi pirteänä. Minä hymyilin. *hän on aina yhtä ihana...* ajattelin.
"Voisinko minäkin tulla?" Lumiliito vastasi. Hiutalesulka näytti suhtautuvan positiivisesti ajatukseen. Huokaisin mielessäni, mutta hymyilin silti.
"Tottakai. Mitä enemmän, sen parempi", valehtelin. En halunnut Hiutalesulan ajattelevan minun muistuttavan jotain äksyä, näkönsä menettänyttä klaaninvanhinta. Lumiliito hymyili, ja nousi ylös.
"Mennään sitten!" hän sanoi. Minua ärsytti Lumiliidon seura. *sinähän et minua komentele!* huusin mielessäni, mutta yritin parhaani mukaan pitää negatiiviset tunteet sisälläni. Kun pääsimme metsään, päätimme, että minä ja Lumiliito saalistaisimme kahdestaan ja Hiutalesulka menisi saalistamaan vähän kauemmas.
"Mitä vetoa, että saan kaksinkertaisen saaliin teihin verrattuna?" Hiutalesulka virnuili. Pidin siitä, kun Hiutalesulka yritti ärsyttää tahallaan. Pidin myös paljon hänen positiivisesta asenteestaan. Lumiliitokin näytti iloiselta. Hajaannuimme pian, ja Hiutalesulan kadottua näkyviltä kysyin Lumiliidolta: "Ei kai sinulla ole tunteita Hiutalesulkaa kohtaan?" Lumiliito ei vastannut hetkeen. Hän vain käänsi katseensa maahan.
"Ehkä ihan pikkuisen", tämä sanoi. Minusta tuntui siltä, kuin sisälläni olisi räjähtänyt. En voinut uskoa, että jollakulla muulla oli tunteita kissaan, josta pidin niin kovasti. *HÄN ON MINUN!!!* ajattelin raivostuneena. Pakotin itseni hymyilemään, ja käänsin pääni.
"Ei kai se haittaa sinua?" Lumiliito kysyi hieman hermostuneena.
"Haittaa todellakin", sanoin, mutta niin hiljaa, ettei tuo kuullut.
"Mitä sinä sanoit?" Lumiliito kysyi. Luimistin korviani ja käänsin pääni hänen suuntaansa. Pakotin itseni jälleen hymyilemään. Katsoin syvälle lumiliidon silmiin.
"Aloitetaan nyt jo saalistaminen. Hiutalesulka vie kohta kaiken riistan!" vitsailin mauttomasti. Hyppäsin sananjalka pensaaseen ja aloin tarkkailla ympäristöäni. Näin vähän kauempana, puun juurella hiiren syömässä jotain. Hivuttauduin lähemmäs, ja hyppäsin tarpeeksi lähelle päästyäni hiiren niskaan. Tapoin sen nopeasti, ettei se joutuisi kärsiä. Hautasin hiiren maahan, ja aloin taas etsimään lisää riistaa. Aika kului nopeasti saalistaessa, ja ennen kuin olin ehtinyt huomatakkaan, olin saanut jo kuusi kertaa saaliin kiinni. Tarkkailin koko ajan ympäristöäni riistan ja vaarojen varalta. Sitten tunsin jonkin luikertelevan käpälissäni. Se oli käärme. Kiljaisin täysillä ja peruutin. Käärme alkoi lähestyä minua. Yritin peruuttaa nopeampaa, mutta sitten törmäsin kulkukelvottoman saniaspehkon ympäröimään puuhun. Säpsähdin, kun maa petti allani ja jalkani jäi jumiin puun juurien alle. Pian maa petti altani täysin ja tipuin pitkään, syvään käytävään. Putoaminen tuntui kestävän ikuisuuksia. Näin jonkin pienen eläimen kurkistavan uteliaana onkalon seinässä olevasta reiästä. Lopulta putoaminen loppui, ja löin pääni kiveen. Silmäni jäivät auki, ja pysyin velä jonkin aikaa tajuissani. Näin edessäni läpikuultavan, tähtiturkkisen kissan. Hän tuoksui jokaiselta vuodenajalta, ja siitä tiesin kissan olevan tähtiklaanilainen.
"Nouse ylös, vielä ei ole aikasi kuolla!" kissa sanoi. Menetin kuitenkin tajuntani ja jäin onkalon pohjalle makaamaan tajuttomana. Pian heräsin taas metsästä. Hiutalesulka juoksi luokseni ja painoi päänsä turkkiini. Hän näytti todella iloiselta.
"Onneksi olet kunnossa!" hän sanoi. Hymyilin Hiutalesulalle, ja painoin pääni tuon päälaelle. Molemmat meistä kehräsivät. Pian hiutalesulka kuitenkin känsi katseensa toiseen suuntaan. Hieman kauempana seisoi Lumiliito. Luimistin korviani jälleen kerran. Luulin Hiutalesulan lähtevän Lumiliidon luo, mutta hän käänsikin selkänsä tälle tylysti. En sanonut yhtään mitään. Minusta oli hyvä, ettei hän välittänyt Lumiliidosta. Lähdimme juoksemaan metsää pitkin, ja auringonvalo hohti osuessaan turkkeihimme. Yhtäkkiä puut kaartuivat yläpuolellemme, ja muodostivat kauniin tunnelin ympärillemme. Aurinko paistoi puiden lehtien seasta ja valaisi polkumme. Saavuimme tunnelia pitkin todella kauniin lammen luo. Sen vesi hohti kirkkaana ja puhtaana. Vesi oli niin puhdasta ja kirkasta, että sen läpi näki ihan pohjaan asti. Lammen pohja oli hiekkainen, ja peittynyt kukilla. Kuikkia oli myös jonkin verran lammen veden päällä. Lämmin tuuli kulki turkkini lävitse ja jäin ihastelemaan näkymää. Puut olivat kirkkaanvihreitä ja niissä loistivat vaaleanpunaiset kukat. Puiden kukat hohtivat kuunhohdetta muistuttavaa kelmeää valoa ja valaisivat ympäristöä. Katsahdin taivaalle. Se oli täysin musta, lukuunottamatta moniväristä pilveä, jossa hohtivat tähdet. Vaikka puiden yläpuolella oli pimeää, oli maantasalla valoista. Se johtui puiden hohtavista kukista. Tunsin lämpimän käpälän lavoillani, ja kaaduin veteen. Vesi ei haitannut minua ollenkaan, sillä se oli lämmintä ja kirkasta. Hiutalesulka hyppäsi myös veteen. Minua hämmästytti, että pystyin hengittää jopa veden alla. Myös puhuminen onnistui. Hiutalesulka kietoi käpälänsä ympärilleni ja painoi päänsä omaani vasten. Suljin silmäni tyytyväisenä ja onnellisena.
"Rakastan sinua, Huurretäplä", Hiutalesulka sanoi hiljaa. Poskelleni vierähti kyynel, joka sekoittui lammen veteen. Tunsin oloni täysin huolettomaksi.
"Minäkin rakastan sinua, Hiualesulka...", sanoin. Pian kaikki katosi ympäriltäni, enkä tuntenut enää mitään. Kaikkialla oli tyhjää. Minun oli kuitenkin hyvä olla. Olin ensimmäistä kertaa elämässäni onnellinen.
* * *
Kun heräsin jälleen, haistoin Hiutalesulan tuoksun lähelläni. Avasin silmäni ja nousin istumaan. Hiutalesulka painautui turkkiini ja kehräsi.
"Pelkäsin jo, että kuolisit!" hän huudahti helpottuneena.
"Onneksi olet kunnossa!" Hiutalesulka sanoi, ja mieleeni palasi tajuttomana näkemäni uni. Laitoin käpäläni Hiutalesulan selänpäälle ja sanoin: "Jos sinua ei olisi, en olisi nyt tässä" laskin käpäläni maahan ja katsoin Hiutalesulkaa kasvoihin.
"Mistä tiesit, että minä löysin sinut onkalosta?" Hiutalesulka kysyi. Korvani nousivat pystyyn, ja hämmästyin suuresti. Tiesin näyttäväni hiirenaivolta, mutten välittänyt siitä. Suljin silmäni hekeksi, ja hymähdin tyytyväisenä.
"En tiennytkään. Näin unta sinusta...", tunnustin. Hiutalesulka näytti iloiselta. Hän hymyili lempeästi ja kehräsi kovaan ääneen.
"Millaista unta näit?" hän kysyi. Muistelin hetken, mitä unessani oli tapahtunut, ja sitten kerroin kaiken muistamani. Hiutalesulka kehräsi edellen. Tiesin, että häntä myös nauratti se, miten paljon hänestä pidin. Se ei kuitenkaan haitannut minua. Mikään ei haitannut, kun Hiutalesulka oli lähelläni. Ei mikään.
//Tämmönen jatko-osa :D

Vastaus:

Ihana tarina! Huurretäplä saa tästä 35 kp:tä ^^

-Paju

Nimi: Huurretäplä, Tammiklaani
Kotisivut: http://soturintie.suntuubi.com/

03.08.2017 18:18
"Mitä teet täällä?" se oli ensimmäinen kuulemani lause, ennen kuin avasin silmäni ja nousin ylös verisen liejun ja mudan keskeltä. Edessäni seisoi veriturkkinen naaraskissa, joka katsoi minua tuimasti syville silmiini meripihkanvärisinä hohtavilla silmillään. Hän nuolaisi pari kertaa käpäläänsä ja sen alta paljastui kaunis, puhtaanvalkoinen turkki. Tuijotin kissaa oudoksuvasti ja hieman hämilläni. Heilautin hänttäni hermostuneena ja katsoin käpäliini.
"Mikä on nimesi?" kysyin kääntämättä katsettani kissaan. Kuulin hänen laskevan käpälänsä maahan ja kävelevän lähemmäs. hän nosti pääni ylös leuan alta verisellä käpälällään ja virnisti. Syvällä hänen silmissään näkyi suru ja tuska. Mutta ne olivat varmasti tunteita, joita hän oli tuntenut viimeksi lukemattoman monia kuita sitten.
"Verikynsi", hän vastasi laskien samalla käpälänsä alas. Minusta tuntui, että Verikynsi, tämä veriturkkinen naaras oli tarkoituksella antanut minun huomata tuskansa. Hän näytti siltä, kuin olisi tarvinnut jotain. Sitten muistin erään tarinan, jonka emoni oli minulle kertonut ollessani pentu. Hän oli kertonut veriturkkisesta naaraasta, jonka melkein jokainen Tammiklaanilainen oli ennen tiennyt.
"Oletko se sinä?" kysyin. Verikynsi kallisti päätään hämmästyneen näköisenä.
"Oletko sinä 'veriturkkinen naaras'?" kysyin. Verikynsi nyökkäsi. Hän käänsi katseensa käpäliinsä ja huokaisi. Liejuiseen maahan tipahti jotain. Se oli selvästi kyynel.
"Auta minut pois täältä..." Verikynsi pyysi. Hän upotti kyntensä veriseen maahan ja laski päänsä. Luimistin korviani, ja minua lkoi ahdistaa.
"En tahdo, että pimeyden metsä turmelee minut kokonaan!" hän sanoi puoliksi huutaen ja lysähti maahan.
//hieman lyhyt, mutta kelvatkoon :D kirjoitan tästä jatkoa varmaan sitten jonkin ajan kuluttua ^^

Vastaus:

20 kp! Aika lyhyt tosiaan, mutta se ei haittaa kun kirjoitit jatko-osankin c:

-Paju

Nimi: Huurretäplä, Tammiklaani
Kotisivut: http://soturintie.suntuubi.com/

11.06.2017 19:57
Aurinko paistoi suoraan kasvoihini, kun istuin soturien pesän edustalla katsellen vilkasta leiriä. Suljin silmäni pieneksi hetkeksi ja avasin ne, kun haistoin Utuaamun, entisen mestarini, lämpimän tuoksun. Utuaamun pupillit olivat sillä hetkellä pelkät ohuet viirut, jotka ikäänkuin jakoivat hänen molemmat, meripihkan värisinä hohtavat silmänsä kahteen osaan. Naaraan häntä huiski maassa pölyttäen samalla hiekkaa päälleni. Yskäisin muutaman kerran ja nousin ylös. Kävelin rauhallisesti Utuaamun viereen ja katsoin tuon hehkuviin silmiin, joista näkyi selvästi raivostuneisuus. Hän näytti siltä, kuin olisi vain halunnut repiä kaiken tuhansiksi, pieniksi paloiksi ja huutaa niin, että koko maailma kuulee.
"Onko jokin huonosti? Näytät hermostuneelta" Nau-uin hieman huolestuneena, ja korjasin lauseen mielessäni vähän osuvammaksi. Utuaamu ei vastannut minulle, vaan käveli vain nopeasti soturien pesään. Katsoin hetken hänen peräänsä mutta kävelin sitten muiden luo. Katselin ympärilleni ja tajusin, että jokin oli OIKEASTI huonosti. Kun muut huomasivat minut, he vain katsoivat minuun vihaisena ja poistuivat. Jäin yksin seisomaan keskelle hiljentynyttä leiriä, vain tuulen pyörittämä oksapallo seuranani. Kaaduin maahan jostakin saamani uupumuksen takia, ja nukahdin. Seuraavan kerran heräsin ihmetyksekseni aiemmin minulle äksyilleen Utuaamun lempeään ääneen. Nostin pääni unisena ja katsoin entistä mestariani. Hänen silmissään ei näkynyt enää ollenkaan vihaa. Vain pieni ilon pilke. Lyyhistyin helpottuneena takaisin makuusijalleni tajutessani kaiken olleen unta. Olin pelännyt, että kaikki olisivat alkaneet vihaamaan minua, mutta nyt tiesin. Tiesin, että kuuluin Tammiklaaniin niin kuin kaikki muutkin, ja että olin muille yhtä tärkeä, kuin he minulle. Utuaamu oli taas pelastanut minut pulasta. Ties kuinka kauan olisin joutunut kärsimään tuosta hirveästä painajaisesta, jos Utuaamu ei olisi herättänyt minua. Poistuin soturien pesästä entisen mestarini perässä, ja katselin ympärilleni. Leiri näytti täysin normaalilta, niin kuin se onneksi olikin.
"Hei! Huurretäplä!" kuulin jonkun huutavan, ja käänsin katseeni äänen suuntaan. Näin valkoisen kollin tulevan luokseni, ja tunnistin hänet Hiutalesulaksi.
"Hei, Hiutalesulka" vastasin iloisena. Istahdin maahan, ja kolli istui viereeni.
"Haluaisitko tulla kanssani metsästämään sitten, kun aamupartio palaa?" Hiutalesulka kysyi. Kolli näytti virkeältä ja valmiilta metsästämään vaikka heti, eikä intoakaan puuttunut.
"Mikä ettei, pieni hetki leirin ulkopuolella tekisi hyvää" vastasin Hiutalesulalle. Kolli näytti todella iloiselta, ja hymyili minulle.

Linnut sirkuttivat kovaan ääneen puissa minun ja Hiutalesulan kävellessä metsässä. Korvani olivat luimussa ja silmäni lähes kiinni auringon polttaessa selkääni. Edes ruoho käpälieni alla ei saanut oloani paremmaksi. Minua alkoi oksettaa hiukan, mutten näyttänyt sitä Hiutalesulalle ja jatkoin hiljaa kävelyä. Haistoin oravan ja katsoin Hiutalesulkaa. Tai no... paikkaa, jossa kolli oli äsken ollut. Hiutalesulka oli syökynyt oravan kimppuun heti haisaessaan sen, ja hyppäsi nyt alas puusta jyrsijä hampaissaan. Kolli käveli luokseni rauhallisena, tiputti oravan maahan ja lähti etsimään lisää saalista. Haistoin varpusen lähistöllä, ja näin sen nokkivan unikonsiemeniä maasta. Unohdin saman tien huonon oloni ja syöksyin salamannopeasti kohti lintua. Varpunen kuitenkin huomasi minut ja lähti lentoon muutama sekuntti ennen, kuin laskeuduin maahan. Hyppäsin uudelleen ilmaan ja sain juuri ja juuri pikkulinnun kynsiini. Riuhtaisin sen maahan ja tein siitä nopeasti selvää. Vein saaliini Hiutalesulan oravan luo ja palasin takaisin metsästämään.

Palasimme Hiutalesulan kanssa leriin parin tunnin kuluttua ja veimme saaliimme tuoresaaliskasaan.
"Olet hyvä saalistamaan" Hiutalesulka kehui. Hämmästyin vähän, sillä en ollut ennen saanut kehuja keneltäkään, mutta räpäytin sitten silmiäni nopeasti ja vastasin kollille: "Sinä olet parempi" Hiutalesulka naurahti, ja hymyili samalla minulle. Olin iloinen, että olin saanut viettää aikaa tuon mukavan kollin kanssa. Ajattelin, että meistä voisi tulla läheisemiäkin, ja niin varmasti olikin. Katsoin vielä hetken Hiutalesulan perään hänen mennessä muiden luo. Hymähdin tyytyväisenä, ja kävelin soturien pesälle. Jäin sen edustalle istuskelemaan ja suljin silmäni auringon lämmittäessä turkkiani, nyt onneksi vain kohtuullisesti.

//En nyt tiennyt, että millä sanoilla kissat kutsuvat sekunttia tai tuntia, joten kirjoitin nyt vain nämä ihmisten antamat nimitykset xD

Vastaus:

35 kp! Mukava tarina ^^ Muutamia kirjoitusvirheitä bongasin, muista, että "ikään kuin" kirjoitetaan erikseen. Ennen johtolausetta tulevissa vuorosanoissa, jotka eivät pääty kysymysmerkkiin tai huutomerkkiin, tulee pilkku lainausmerkkien jälkeen.

-Paju

Nimi: Saniaistassu, Tammiklaani

07.06.2017 17:49
"Saniaistassu", Loistesilmän ääni kuului läheltä. "Auttaisitko järjestelemään yrttivarastoani. Kaarnakaiku on keräämässä siankärsämöä, joten hänestä ei nyt ole apua."
Huokaisin. Olin juuri syömässä oppilaiden pesän edessä riistaani. Onneksi se oli jo lopussa. Viimeinen haukkaisu... noin ja nielaistu on ja ruokatorvessa menemässö tekemään viimeistä matkaansa.
"Okei", mauin ja nousin ylös. Minusta oli hauska auttaa parantajia. Molemmat klaanin parantajat olivat mahtavia. Loistesilmä osasi kertoa hyviä vitsejä, mutta tarpeen tullen hän on ankara. Kaarnakaiulla taas oli ilmiömäisen hyvä yrttimuisti ja hän on todella lempeä. Loistesilmä oli sanonutkin että hän saa siirtyä sitten joskus hyvillä mielin klaaninvanhempien luo.
"Hyvä", Loistesilmä kehräsi. Naarasparantaja lähti kohden pesäänsä. Tulin hänen peräänsä. Kun saavuin parantajan pesään, tuli kuonooni taas hyvä yrtin tuoksu. Yrtit olivat sievissä kasoissa pesän nurkassa.
"Täällähän on siistiä", mau'uin. "Eihän täällä tarvitse järjestellä."
"Mietin Kaarnakaiun kanssa, että potilaiden paikka olisi tuolla missä yrtit ovat. Potilaat tarvitsevat suuren tilan, yrtin eivät niinkään. Joten meidän pitäisi vaihtaa yrttien ja potilaiden pesien paikat."
"Me kaksiko?" ällistyin. "Siinähän on iso urakka."
"Älä valita vaan ryhdy työhön", Loistesilmä ärähti yhtäkkiä. "Jos ei kelpaa, voin pyytää jonkun muunkin. Parantajan auttaminen on suuri kunnia, mietipäs se Saniaistassu."
"Hyvä on", huokaisin. Äkkiä Loistesilmän katse muuttuikin lempeästi ja naaras maukui: "Anteeksi, ei ollut tarkoitus suuttua... kiertää vain mahassa. Voimmehan me pyytää jonkun auttamaan meitä. Perhostassu näytti ainakin toimettomalta."
"Minä pyydän", tarjouduin ja työnnyin pesästä ulos. Perhostassu tosiaan, makasi tuoresaaliskasan vieressä tylsistyneen näköisenä pää käpälien päällä. Naaraasta oli vastikään tullut oppilas Korentotassun kanssa.
"Tylsää vai?" kysyin hymyillen.
"Äh... Viimaviiksi nukkuu kun oli yöllä vartiossa", naaras ärähti. "Joudun varmaan tylsistymään tässä sitten koko loppupäivän."
"Etpäs", kehräsin. "Tule auttamaan minua ja Loistesilmää. Yrttien ja potilaiden vuoteidet paikat vaihdetaan keskenään."
"No, eipä minulla muuta tekemistäkään ole", kilpikonnakuvioinen naaras nousi ylös ja menimme parantajan pesään.

"Kiitos Saniaistassu ja Perhostassu", Loistesilmä kehaisi. "Teitte hienoa työtä, kiitos teille."
"Eipä mitään", mau'uin. "Teimme vain työmme."
Perhostassu vierelläni oli röyhistänyt rintansa ja nostanut ylpeänä päänsä pystyyn.
"No", Loistesilmä naurahti lempeästi, "menkäähän nyt. Kerron tästä mestareillenne, joten he saavat olla ylpeitä."
Ilon tunne valtasi elimistöni kuohahduksella. Loistesilmä on mahtava, jos kertoisi Vaahteratähdelle.
"Viimaviiksi ja Vaahteratähti, hehän he olivat?" parantaja kysyi. Nyökkäsin pontevasti. Loistesilmä maukui vielä: "Kerron heille saman tien."
Naaras ohjasi meidät kevyesti hännällään pois pesästä ja hölkytti päällikön pesää kohden. Pian lähistöltä kuului ääni: "Hienoa Kukkatassu! Aivan mahtava saalis!"
Ääni kuulosti Kultaruskolta. Käännyin Perhostassun puoleen ja huikkasin: "Tule!"
Juoksimme sinne mistä ääni tuli eli sisäänkäynnille. Siellä olivatkin Kivivirta, Marjasydän, Lehvätuuli, Kultarusko ja Kukkatassu. Ja Kukkatassulla oli suussaan yllättävän suurikokoinen rastas.
"Hieno saalis!" kehuin. Tunsin ylpeyttä sisaressani, mutta samalla myös pientä kateutta. Työnsin kateuden tunteen pois sisältäni. Kukkatassu oli saanut hienon saaliin, minun rakas sisareni.

//En kyl tiiä tietääkö kissat mikä on ruokatorvi xD Mut tällänen lyhyt nytten

Vastaus:

35 kp! Kyllä kai ne tietävät, sovitaan niin xD

-Paju

Nimi: Toivepentu/-tassu, Ruohoklaani

02.06.2017 13:36
"Emo! Emo, katso!" kiekaisin tasapainotellessani sammalkasan huipulla. Harakkapentu vain nukkui, eikä minulla ollut mitään tekemistä, joten aikani kuluksi päätin kiivetä sammalkasaan pentutarhan reunalla.
"Olehan varovainen", Kirkassiipi naukui huolehtiva sävy äänessään.
"Olen olen!" vastasin. Taiteilin vielä hetken horjuvan sammalpinon päällä. Eihän siellä kukaan jaksanut ikuisuuksia keikkua, joten yritin loikata alas. En kuitenkaan onnistunut, ja kierin koko matkan aina maahan saakka. Vauhdin viimein pysähdyttyä nousin istumaan, ja pudistelin sammalta turkistani. Nyt minulla oli taas erittäin tylsää.
"Emo, milloin Harakkapentu herää?" utelin Kirkassiiveltä luultavasti kolmatta kertaa heräämiseni jälkeen.
"Harakkapentu herää sitten, kun hän on nukkunut tarpeeksi", Kirkassiiven vastaus oli joka kerta samanlainen.
"Miksi Harakkapennun pitää nukkua niin pitkään?" marisin. Kirkassiipi huokaisi, ja kietoi häntänsä Harakkapennun ympärille. Käänsin katseeni sammalkasaan.
"Minäpä osaan kiivetä paremmin, kuin Harakkapentu!" ilmoitin.
"No et varmasti osaa!" Harakkapentu naukui haastavasti pompatessaan ylös vuoteeltaan.
"Olitko sinä hereillä koko ajan?" nurisin veljelleni. Harakkapentu hymyili, ja nyökkäsi.
"Minä olen joka tapauksessa parempi kiipeilijä", nau'uin kaikkitietävällä äänellä.
"Etpäs ole" Harakkapentu väitti vastaan.
"Kisataanko?" haastoin veljeni.
"Kisataan!" veli kiljaisi innoissaan. Asetuimme vieretysten sammalkasan viereen.
"Minä sanon sitten, kun saa kiivetä", muistutin Harakkapentua.
"Joo joo", tuo maukui.
"Nyt!" kiljaisin, ja lähdin kiipeämään. Kiipeämisestä tosin haastavaa teki se, että sammal luisui pois tassujeni alta. Kaikesta huolimatta yritin parhaani, ja olin hieman veljeäni edellä. Pian olisin huipulla!
"Minä voitan!" mau'uin itsevarmasti.
"Etkä!" Harakkapentu väitti. Olin kuitenkin varma voitostani. Yhtäkkiä tunsin pienet hampaat jalassani. Takajalkani luisuivat pois altani, ja menetin tasapainoni. Takerruin äkkiä Harakkapentuun, ja kierimme yhdessä koko matkan maahan.
"Minä olin silti parempi", naukaisin.
"Etkä ollut, vaan minä", veli maukui.
"Olisin ihan selvästi voittanut, jos et olisi estänyt", mau'uin.
"Me olemme yhtä hyviä, eikö niin?" Harakkapentu naukui sovittelevasti.
"No joo. Mennäänkö etsimään isä?" ehdotin.
"Ette te mene nyt minnekään. Tulkaahan tänne", Kirkassiipi kehotti. Tassuttelimme hieman vasahakoisesti emon luo. Hän alkoi sukia turkkejamme tarkasti. Ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua hän lopetti.
"Valmista!" Kirkassiipi maukui.
"Viimeinkin", Harakkapentu mutisi.
"Mennäänhän ulos, kaikki yhdessä", Kirkassiipi ehdotti, ja meni edeltä. Minä seurasin häntä veljeni kanssa.
"Teemmekö jotain erityistä?" kysyin emolta.
"Saapa nähdä", emo naukui, ja minulle jäi sellainen olo, ettei hän kertonut kaikkea.
"Saapukoon jokainen oman riistansa kiinni saava Suurkivelle klaanikokoukseen!" Kajotähti kutsui Suurkiveltä. Astelin emoni perässä muiden ruohoklaanilaisten joukkoon. Kirkassiipi istahti isäni viereen, ja minä heidän eteensä. Pian myös Harakkapentu istahti minun viereeni.
"Ruohoklaanin kissat! On tullut aika nimittää uusia oppilaita!" Kajotähti ilmoitti. Vilkaisin Harakkapentua jännittyneenä. Mitä jos me olisimme seuraavat oppilaat?
"Toivepentu ja Harakkapentu, tulisitteko tänne?" Kajotähti pyysi.
"Meistäkö tulee oppilaita?" Harakkapentu kuiskasi minulle noustessaan seisomaan.
"Ilmeisesti", naurahdin veljelleni.
"Onnea matkaan!" isä toivotti.
"Nähdään pian rakkaat oppilaani", Kirkassiipi naukui lämpimästi. Hymyilin vanhemmilleni, ja lähdin kohti Suurkiveä Harakkapentu vierelläni.
"Toivepentu ja Harakkapentu, olette täyttäneet kuusi kuuta, ja teistä tulee oppilaita. Tästä päivästä siihen päivään asti, kun saatte soturinimenne, teidät tunnetaan Toivetassuna ja Harakkatassuna. Toivetassu, saat mestariksesi Saarnituulen. Harakkatassu, mestarisi tulee olemaan Usvaraita. Saarnituuli ja Usvaraita, oletan, että te siirrätte kaiken tietonne näille nuorille oppilaille", Kajotähti naukui juhlallisesti. Näin, miten Harakkatassu kosketti nenällään Usvaraidan nenää, ja kosketin sitten Saarnituulen nenää omallani. Ruohoklaanilaiset huusivat uusia nimiämme, ja ilo säteili kasvoiltani kääntyessäni katsomaan klaaniani.
"Toivetassu! Harakkatassu!" kissat huusivat. Huudon lakattua lähdin poispäin Suurkiveltä. Ehdin hädin tuskin ottaa yhden askelen, ennen kuin Kirkassiipi syöksyi luokseni.
"Oma pentukultani! Olen niin ylpeä sinusta", hän naukui hellästi, ja nuolaisi päälakeani. Sitten hän onnitteli Harakkatassua, joka kulki takanani.
"Onnea Toivetassu! Opettelethan sitten asiat huolella?" Hiilloskarva muistutti hymyillen lämpimästi.
"Opettelen varmasti", lupasin isälleni. Käännyin veljeni puoleen.
"Olemme oppilaita! Eikös olekin hienoa?" nau'uin hänelle innoissani.
"On se hienoa Toivepent.. Eikun siis Toivetassu", Harakkatassu vastasi, ja hihitti sitten virheelleen.
"Hahhah vain itsellesikin Harakkatassu", mutisin painottaen sanaa tassu.

Vastaus:

35 kp! Hauska tarina, tätä oli ilo lukea. Kirkassiiven reaktio nimittämisen jälkeen oli mainio :D

-Paju

Nimi: Saniaistassu, Tammiklaani

02.06.2017 13:17
Aamuaurinko paistoi sisään pesään. Avasin silmäni ja räpyttelin niitä hetkisen. Äkkiä jähmetyin. En haistanut ollenkaan emoni Kultaruskon makeaa tuoksua enkä kuullut Korentopennun ja Perhospennun hihkuntaa, hehän heräsivät usein ennen minua ja Kukkapentua. Kukkapentu torkkui vuoteeni vieressä. Miksi tämä pentutarha näytti oudolta. Ja Kuutassu, Hiutaletassu, Huurretassu, Sammaltassu ja Kettutassu. Eiväthän he ole pentuja. Äkkiä muistinkin, että pesä on oppilaiden pesä. Minut ja Kukkapentu... no, Kukkatassu nimitettiin eilen oppilaaksi. Ilo pulpahteli sisälläni. Minulla on ihan paras mestari, klaanin päällikkö Vaahteratähti.
"Saniaistassu ja Kukkatassu", tomera kolliääni kuului ulkoa. "Nouskaa ylös, minä ja Lehvätuuli näytämme reviirin, mutta ensiksi minulla on tehtävä."
Se oli Vaahteratähti. Nousin pystyyn. Sisareni Kukkatassu murahti vuoteellaan ja kömpi vielä unenpöpperössä viereeni. Pujahdimme ulos pesästä. Vaahteratähti seisoi pesän vieressä. Tuo ei näyttänyt väsyneeltä ja päällikön turkki oli hyvin suittu.
"Mikä tehtävä sinulla on?" kysyin. Mutta äkkiä nolostuin. Eihän tuollaista saisi kysyä klaanin päälliköltä. Vaahteratähti ei näyttänyt kuitenkaan pahastuvan vaan maukui: "Hiutaletassu, Huurretassu, Kettutassu ja Sammaltassu ansaitsevat soturinimensä."
"Nytkö jo?" Kukkatassu parahti. Vaahteratähti nyökkäsi. Hän jatkoi vielä: "Jos jaksaisitte herättää heidät? Menen tapaamaan Närhisiipeä ja pentujamme."
"Hyvä on", huokaisin. Vaahteratähti nyökkäsi hyväksyvästi ja minä ja Kukkatassu menimme herättelemään neljää pian tulevaa soturia.

"Hiutalesulka! Kettukäpälä! Sammalpuro! Huurreturkki!" huusin uusien oppilaiden nimiä. "Hiutalesulka! Kettukäpälä! Sammalpuro! Huurreturkki!"
Upouudet soturit istuivat Suurkannon juurella silmät sädehtien. Kettukäpälästä ja Hiutalesulasta oli tullut rotevia ja voimakkaita täysi-ikäisiä kolleja ja Sammalpurosta ja Huurreturkista kauniita ja lempeitä naaraita. Uusien sotureiden emo Keltakukka istui ylpeänä Huurreturkin ja Sammalpuron välissä ja tyttäret nojasivat emoonsa. Heidän isänsä Sulkajalka maukui Hiutalesulalle ja Kettukäpälälle syvimmät onnittelut.
"Onnea teille kaikille", mau'uin neljälle soturille.
"Kiitos", Sammalpuro henkäisi. "Tämä on ihan mahtavaa!"
"Pian sinustakin tulee soturi, Saniaistassu", Kettukäpälä naukaisi.
"No, vastahan tulin oppilaaksi!" sanoin.
"Älähän nyt, älähän nyt", Hiutalesulka nauroi.
"Saniaistassu", Vaahteratähti oli tullut vierelleni. "Mennään!"
Hölkkäsin Vaahteratähden perässä Kukkatassun ja tuon mestarin Lehvätuulen luo. Närhisiipi sattui olemaan heidän kanssaan.
"Pyysin Närhisiipeä mukaan", Vaahteratähti maukui.
"Entä Korentopentu ja Perhospentu?" Kukkatassu kauhisteli.
"Närhisiipi on ollut jo niin kauan leirissä homehtumassa, joten eiköhän hänen ole jo aika nähdä myös vähän reviiriäkin, ettei aina tarvitse katsella pesien seiniä", päällikkö kehräsi ja painautui Närhisiipeä vasten. Kuningattaren kurkusta pääsi hyväntuulinen kehräys.
"Sitäpaitsi", Vaahteratähti jatkoi, "pennuistamme tulee pian oppilaita, joten kyllä heidän on hyvä hetki olla edes hetken erossa emostaan."
"Raitajalka leikkii heidän kanssaan", Närhisiipi maukui.
"Totta kai", Vaahteratähti kehräsi. Päällikkö nuolaisi kumppaniaan poskelle. Eikö hän voisi edes hetken olla erossa Närhisiivestä?
"Eikö jo mentäisi?" Lehvätuuli kysyi kärsimättömästi.
"Mennään!" Vaahteratähti nyökkäsi ja kuljetti meidät pois leiristä.

//Tällänen lyhyt tälläkertaa

Vastaus:

30 kp! Hieno tarina, eihän sitä aina tarvitse kilometrin mittaista kirjoittaa! Tuo Huurreturkki-sekaannus ei tosiaan haittaa, kuten jo chatissa mainitsinkin niin vahinkoja tapahtuu ^^

-Paju

Nimi: Saniaistassu, Tammiklaani

30.05.2017 15:24
Leikin pentutarhan edustalla Kukkapennun, Korentopennun ja Perhospennun kanssa sammalpallolla. Kultarusko ja Närhisiipi seurasivat sivusta ja juttelivat jotain keskenään ja söivät omia riistojaan.
"Milloin minusta tulee soturi?" kysyin Kultaruskolta. "Huurretäplästäkin tuli eilen."
"Voi kulta", emo kehräsi. "Ethän sinä ole vielä edes oppilaskaan."
"Milloin minusta ja Kukkapennusta sitten tulee oppilaita?" utelin.
"Saniaispentu", ääni kuului takaani. Käännyin säikähtäen. Isäni Savuviiksi siinä takanani seisoi ja katsoi minua lempeästi. Tiesikö isä jotain? Savuviiksi kyyristyi makaamaan ja kaappasi minut ja Kukkapennun hännällään omaa savunharmaata turkkiaan vasten ja kehräsi: "Vaahteratähti vihjasi minulle eilen, että kahdesta pennusta tulee neljännesosakuun aikana joku päivä oppilaita."
"Toivottavasti meistä tulee tänään!" hihkuin. "Olen jo Kukkapennun kanssa kuusi kuisia!"
"Niin olettekin", Kultarusko maukui. "Mutta nauttikaa nyt pentuajastenne, kun sitä on niin vähän jäljellä. Jos nautitte olemisesta pentuna oikeasti, nautitte entistä enemmän pentuna. Maltti on valttia rakkaat pentuni."
"Vaahteratähti pyysi minua syömään", Savuviiksi maukui. "Joten menen nyt."
Savuviiksi nuolaisi minua ja Kukkapentua päähän ja kuiskasi meille: "Hei sitten rakkaat soturini."
Savuviiksi lähti päällikön pesälle. Isä oli sanonut minua soturiksi! Hurraa!
"Milloin meistä tulee oppilaita, Närhisiipi?" Korentopentu kysyi emoltaan.
"Te olette vasta kolmen kuun ikäsiä", Närhisiipi maukui. "Vielä noin kolme kuuta ja sitten te saatte uudet nimet, Tähtiklaanin kiitos."
Korentopennun lavat lysähtivät ja ilme meni mutrulle. Perhospentukaan ei näyttänyt kovin tyytyväiseltä.
"Älä lysäytä lapojasi", Närhisiipi torui poikaansa. "Oikea soturi kulkee suorassa ryhdissä, arvokkaasti ja harkitusti."
Korentopentu oikoi heti ryhtinsä ja röyhisti rintaansa ja ylpeili: "Nyt olen Tammiklaanin päällikkö Korentotähti ja olen Saniaispentua ja Kukkapentua vanhempi."
Perhospentu murahti ja tönäisi veljensä kumoon. Naaraspentu heittäytyi veljensä päälle ja Korentopentu rimpuili sisarensa painon alla.
"Perhospentu", Närhisiipi torui. "Heti pois veljesi päältä! Tuo ei ole hyvää käytöstä. Tuolla menolla sinun nimitysmenosi viivästyvät toiset kuusi kuuta."
Perhospentu loikkasi heti emonsa viereen ja piipitti hiljaa ja ujosti: "Anteeksi."
Närhisiipi vain murahti. Kyllä Närhisiivellä on katsomista Korentopennussa ja Perhospennussa!

"Saapukoon jokainen oravan nappaamaan kykenevä Suurkannolle klaanikokoukseen!" Vaahteratähden kutsu kaikui läpi leirin.
"Mennään!" hihkaisin. Kukkapentu ja Kultarusko tulivat perässäni aukiolle. Liuin Suurkannon eteen. Kukkapentu teki samoin. Kultarusko pysähtyi taaksemme ja nuoli meidät.
"Ä-älä emo", Kukkapentu nurisi irvistäen.
"Kunnolla nyt, tämä on tärkeä tilaisuus elämässänne", Kultarusko ärähti. Savuviiksi tepasteli luoksemme ja istahti Kultaruskon viereen. Perhospentu, Korentopentu ja Närhisiipi istuivat lähellemme ja muu klaani ympärillemme. Vaahteratähti aloitti: "Nyt on aika nimittää kaksi vanhinta pentuamme oppilaiksi. Saniaispentu ja Kukkapentu näyttävät olevan jo hyvin valmiina."
Päällikkö piti pienen tauon puheessaan ja jatkoi vielä: "Kukkapentu ja Saniaispentu, olette täyttäneet kuusi kuuta ja teistä on aika tulla soturioppilaita. Tästä päivästä siihen päivään saakka kun ansaitset soturinimenne, teidät tunnetaan nimillä Kukkatassu ja Saniaistassu. Kukkatassu, mestariksesi tulee Lehvätuuli. Lehvätuuli, olet urhea ja luotettavainen soturi ja oletan sinun opettavan kaiken mitä tiedät tälle oppilaalle."
Lehvätuuli loikki sotureiden joukosta vierellemme. Naarassoturi kosketti kuonollaan Kukkapennun... Ei kun Kukkatassun kuonoa. Pari siirtyi sivummalle. Katsoin kateellisena Kukkatassun menoa. Miksi hän sai mestarin ennen minua, vaikka olin putkahtanutkin Tammiklaaniin Kultaruskosta ennen sisartani. Minua hermostutti.
"Saniaistassu", Vaahteratähden ääni kuului ylhäältä Suurkannosta. "Kyllä sinäkin saat mestarin. Annoin Kukkatassulle mestarin ennen sinua, jotta saisin jotenkin puhuttua tämän nimitysmenon paremmin. Saniaistassu, minusta tulee sinun mestarisi."
Sen sanottuaan päällikkö loikkasi viereeni ja kosketti kuonoani.
"Kukkatassu! Saniastassu!" klaani huusi. "Kukkatassu! Saniaistassu!"
Ilon tunne valtasi koko kehoni. Nyt ei haitannut, vaikka Kukkatassu saikin mestarin ennen minua, mitä väliä edes sillä. Minulla on maailman paras mestari!

//Miks en osaa enää kirjoittaa D: Ihan tönkkö tarina ja kirjoitusvirheitäkin varmaan sata.

Vastaus:

35 kp! Mukava tarina, kuvailit hyvin ympäristöä eikä juoni edennyt liian hitaasti. Joitakin kirjoitusvirheitä tosiaan oli, muttei kovin paljon. Onneksi olkoon tuoreelle oppilaalle! :3

-Paju

Nimi: Kuutassu, Tammiklaani

19.05.2017 16:33
Aurinko paistoi, ja taivas oli miltei pilvetön. Kuljin metsässä mestarini kanssa, ja oli tarkoituksena harjoitella saalistamista. Sitten eräs tuttu tuoksu tulvi nenääni, ja katsoin ympärilleni. Sitten huomasin aluskasvillisuudessa myyrän, ja mestarini maukui hiljaa:
"Mene vaanimisasentoon! Muista olla mahdollisimman hiljaa." Nyökkäsin ja laskeuduin vaanimisasentoon. Naulitsin katseeni myyrään, ja hiivin hiljaa lähemmäs. Sopivan hetken tullessa tartuin kynsilläni kiinni myyrään ja heitin sen maahan. Sitten raapaisin sitä kovaa, ja hetkessä myyrän ruumis valahti veltoksi. Katsoin mestariani, ja hänen ilmeensä näytti tyytyväiseltä.
"Hyvä Kuutassu!" hän maukui iloisena.
"Kiitos", kehräsin ja hymyilin. Sitten nappasin myyrän hampaisiini, ja päätin etsiä jonkun hyvän piilopaikan sinne siksi aikaa, kunnes palaisin takaisin.
"Sinä voit haudata sen. Voimme palata tätä kautta, niin silloin voit kaivaa myyrän takaisin ylös", Ruusumyrsky neuvoi. Nyökkäsin ja hautasin saaliin maahan. Sitten haistelin ilmaa, ja yritin paikantaa seuraavaa saalista. Auringonsäteet paistoivat puiden läpi, ja aurinko oli jo korkealla. Maaperä tuntui pehmeältä tassuissani, ja kuulin lintujen viserrystä. Yhtäkkiä hiiren tuoksu tuli nenääni, ja yritin paikantaa sen. Laskeuduin nopeasti mahdollisimman hiljaa vaanimisasentoon, ja näin hiiren. Mestarini katsoi kauempana, ja odotti. Odotin sopivaa hetkeä, ja yritin iskeä kynteni hiireen. Yhtäkkiä se kuitenkin pyrähti tassujeni välistä, ja pinkoi pakoon. En luovuttanut, vaan yritin iskeä uudelleen. Taas huti. Sitten yritin vielä kerran tarttua siihen, ja purin sitä kovaa. Sitten nappasin sen hampaisiini, ja näytin mestarilleni.
"Se oli yllättävän vaikea napata", mau'uin ja hiiri hampaissani vaikeutti puhumista. Ruusumyrsky tuli lähemmäs, ja maukui:
"Ensi kerralla yritä osua hiireen nopeammin, äläkä odota niin kauaa." Nyökkäsin, ja tunsin hiljaisen tuulen turkissani.
"Saalistammeko vielä?" kysyin lopulta. Ruusumyrsky nyökkäsi, ja maukui:
"Vielä vähän aikaa. Neuvon sinulle pari vinkkiä, joista on varmasti hyötyä." Nyökkäsin, ja aloin hautaamaan hiirtä maahan. Sitten kuljimme hieman eteenpäin, ja saalistimme tovin.

Auringonhuippuun mennessä saavuin mestarini kanssa leiriin, mukanaan muutama saalis. Vein ylpeänä tuoresaaliskasaan ne, ja tunsin vatsani kurnivan. Söisin vasta klaanivanhimpien ja kuningattarien jälkeen, mietin. Tassuttelin kauemmas, ja kuulin taas lintujen viserrystä. Viherkorva oli jo pitkällä.

Vastaus:

30 kp ^^

-Paju

Nimi: Kuutassu, Tammiklaani

15.05.2017 14:42
Heräsin kirkkaiden auringonsäteiden osuessa silmiini, ja avasin silmäni nopeasti. Eilen minusta oli tullut oppilas, ja olin innoissani. Nousin pehmeästä pesästä ylös, ja venyttelin hyvin. Sitten tassuttelin hiljaa leirin aukiolle, ja katseeni osui hopeanharmaaseen naaraaseen, jolla oli meripihkan väriset silmät. Tunnistin hänet Ruusumyrskyksi, mestarikseni. Tassuttelin hänen luokseen, ja mau'uin:
"Hei Ruusumyrsky." Hän huomasi minut, ja huomasin hänen hymähtävän.
"Hei Kuutassu. Tänään käymme läpi Tammiklaanin alueen rajat, jotta tiedät mitkä kohdat klaanillemme kuuluu", Ruusumyrsky maukui. Klaanimme rajat? Olisin toivonut jotain kiinnostavampaa, kuten taisteluharjoituksia tai saalistamista. Nyökkäsin kuitenkin mestarilleni. Mikäli haluaisin tulla aidoksi soturiksi, minun pitäisi tietää tarkkaan klaanimme rajat. Vaivuin ajatuksiini, kunnes Ruusumyrsky maukaisi:
"Tulehan jo." Näin hänet hieman kauempana, ja kävelin reippaasti hänen luokseen.

Viileähkö tuuli puhalsi turkkiani, mutta se oli lämpimämpi tuulenvire kuin aiemmin. Aurinko paistoi taivaalla, ja taivaalla näkyi vain hieman pilviä. Seurasin keskittyneenä mestariani, ja yritin painaa mieleeni tarkasti klaanimme rajat. Tunsin tassuissani pehmeän maaperän, jota aurinko oli jo hieman lämmittänyt.

Kun aurinko oli jo hieman korkeammalla, saavuin mestarini kanssa takaisin leiriin. Tuoresaaliskasaan oli ilmestynyt vähän lisää riistaa, ja tunsin vatsani kurnivan.
"Voit mennä syömään, sinulla on varmasti nälkä", kuulin yhtäkkiä mestarini maukuvan pehmeästi. Nyökkäsin ja mau'uin kiitoksen. Kävelin tuoresaaliskasan luo, ja nappasin itselleni ruskean hiiren. Sen jälkeen tassuttelin sopivalle paikalle, ja puraisin pienen palasen hiirestä. Mehevä ja tuore hiirenlihan maku tulvi suuhuni, ja haukkasin isompia paloja. Puraisu puraisulta vatsani täyttyi, ja viimeisen suupalan kohdalla nuolaisin huuliani. Sitten nousin ylös, ja huomasin pienen, oranssin oppilaan edessäni. Hänellä oli hampaissaan metsämyyrä, ja hän maukui:
"Katso, saalistin tämän itse!" Kuulin hänen äänestään, että hän oli ylpeä saaliistaan. Hymähdin hänelle pienesti ja kehräsin:
"Vau, olet taitava. Minä taas kiersin mestarini kanssa klaanimme rajat." Naaras nyökkäsi. Hän oli ollut oppilaana hieman pidempään kuin minä, joten hän oli varmasti jo hyvä saalistamaan. Olin silti hieman kateellinen, olisin itsekin halunnut yrittää saalistaa jotain.

Vastaus:

30 kp! Mukava tarina. Hieman häiritsi se, että toistit neljä kertaa ilmaisun "klaanimme rajat" juuri samassa muodossa, mutta ei se toki ole vakavaa. Kirjoitusvirheitä en löytänyt, ja juonikin oli hyvä ^^

-Paju

Nimi: Huurretassu/-täplä, Tammiklaani
Kotisivut: http://soturintie.suntuubi.com/

14.05.2017 12:58
Makoilin oppilaiden pesässä vielä myöhään illalla, ja mietin, koska minut nimitettäisiin soturiksi. Katselin käpäliäni ja ajattelin kaikkea kokemaani.
"Saapukoon jokainen oravan nappaamaan kykenevä Suurkannolle klaanikokoukseen!" kuulin Vaahteratähden yhtäkkiä kajauttavan. Kävelin rauhassa paikalle aavistamatta ollenkaan, mistä oli kyse ja istahdin mestarini Utuaamun viereen. Utuaamu katsoi minua jotenkin ylpeästi, mutta yritin olla välittämättä. Käänsin katseeni Vaahteratähteen, joka hyppäsi Suurkannolle ja näytti katsovan minuun. Sitten hän aloitti puheensa: "Minä Vaahteratähti, Tammiklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni siirtämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskllut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi." tärisin jännityksestä, kun tajusin, että minusta olisi tulossa soturi. Pudistelin päätäni ja keskityin nyt ainoastaan päällikön puheeseen.
"Huurretassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tät klaania - jopa henkesi uhalla?" Vaahteratähti kysyi katsoen tarkasti minua, ikäänkuin arvoiden, olisiko minusta hyväksi ja uskolliseksi soturiksi. Nielaisin jännittyneenä, ja nousin seisomaan.
"Lupaan" kajautin kovalla äänellä katsoen päättäväisenä päällikköä. Vaahteratähti hymähti tyytyväisenä ja jatkoi: "Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi: Huuretassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Huurretäplänä. Tähtiklaani kunnioittaa rohkeuttasi, ja hyväksymme sinut Tammiklaanin täydeksi soturiksi" päällikkö katsoi minua iloisena ja kuulin Utuaamun alkavan huutaa uutta nimeäni. Klaanitoverini yhtyivät huurraukseen ja pieni kyynel vierähti poskelleni. *Kiitos Utuaamu, emo, ja kaikki muutkin!* huudahdin mielessäni. Olin niin onnellinen, että meinasin ruveta itkemään. Oli onni, että pystyin hillitsemään itseni. Äkkiä tunsin Utuaamun hännän selälläni ja katsahdin mestariini. Utuaamu katsoi minua lempeästi hymyillen, pieni suru kuitenkin kasvoillaan.
"Kasvoit niin nopeasti, emme ehtineet edes harjoitella kaikkea" hän hymähti hieman nolona. Hymyilin mestarilleni, tai oikeastaan entiselle mestarilleni, ja naukaisin: "Vaikka olenkin jo soturi, voimme silti harjoitella vielä joskus yhdessä" Utuaamu nyökkäsi helpottuneena.
"Kiitos" hän naukaisi ja lähti kävelemään muiden sotureiden kanssa soturien pesää kohti. Katsoin vielä hetken entisen mestarini perään, ja kävelin sitten lähelle leirin uloskäyntiä. Istahdin maahan, ja käänsin katseeni taivaalle. Aurinko olisi pian laskenut ja minun olisi vahdittava leiriä aivan hiljaa ja nukahtamatta, koko pitkän yön.

Katselin myöhään yöllä leiriä ja olin nukahtamaisillani. Korvani olivat luimussa ja silmäni puoliummessa. Säpsähdin, kun kuulin pöllön äänen ja valmistauduin taisteluun tajuamatta edes heti, että se oli vain pöllö. Kun sitten näin puussa istuvan ja huhuilevan pöllön, ärähdin nolona ja siirsin katseeni käpäliini. Istuin takaisin paikalleni ja kaaduin maahan uupuneena.*ei kukaan varmaan huomaa, jos lepään hiukan...* ajattelin väsyneenä, ja suljin silmäni. Vaivuin syvään uneen ja näin sen jälkeen pelkkää mustaa ympärilläni.

Heräsin varhain aamulla, kun kukaan muu ei ollut vielä herännyt, ja irvistin kivusta. Olin rääkäistä, kun näin variksen nokkivan itseäni. Olin ilmeisesti näyttänyt aivan raadolta ja varis oli luullut minun kuolleen. Tapoin linnun nopeasti ja peitin haavani, joka onneksi oli vain pieni. Vein variksenraadon tuoresaaliskasaan ja istuin tismalleen samaan kohtaan, missä olin istunut muiden mennessä nukkumaan. Ensimmäinen herännyt kissa näytti olevan Perhospentu; kilpikonnakuvioinen naaras sinisillä silmillä, ja heti hänen perässään tuli ulos vihreäsilmäinen, siniharmaa kolli vaaleilla raidoilla, eli Korentopentu. Minusta tuntui hassulta, että juuri klaanin pennut olivat olleet ensimmäisiä herääjiä ja mieleeni palasi omat pentuaikani. Seuraava aukealle astuva kissa oli Vaahteratähti; klaanin päällikkö, oranssin ja mustan kirjava kolli. Hänen vihreät silmänsä hehkuivat ja hän asteli luokseni ja kysyi: "Miten ensimmäinen yö soturina meni?" nielaisin, ja katsahdin käpäliini. Oli paras kertoa totuus.
"Tuota... minä... minä öh..." takeltelin. Vaahteratähti katsoi minua tyynenä eikä kääntänyt katsettaan.
"Minä nukahdin..." tunnustin nolona. Päällikkö ei näyttänyt yllättyneeltä. Hän vain hymähti, ja haukotteli pyöräyttäen päätään.
"Et ole ensimmäinen, etkä varmasti viimeinenkään" Vaahteratähti naurahti. Huokaisin helpotuksesta ja katsoin päällikköä.
"Onneksi" hymähdin ja hymyilin päällikölle edelleen hieman nolona.

//tää loppu oli kyl vähän tönkkö muttah... xD

Vastaus:

35 kp! Kirjoitusvirheitä oli jonkin verran, joten oikoluethan seuraavalla kerralla tarkemmin ^^

-Paju

Nimi: Toivepentu, Ruohoklaani

14.05.2017 00:42
Herätessäni kukaan muu ei ollut vielä herännyt. Kuitenkin kuulin ulkoa ääniä, joten oli varmasti aamu. Vaikka pentutarhassa vallitsikin tuttu uninen tuhina, oli sen hämärässä silti jotain hieman pelottavaa. Hautasin kuononi emoni turkkiin, ja hengitin hänen rauhoittavaa tuoksuaan. Kului jonkin aikaa, ennen kuin uskalsin nostaa pääni Kirkassiiven turkista. Ensimmäiset valonsäteet leikkivät jo pentutarhan lattialla. Aloin ajatuksissani potkia veljeäni kylkeen. En potkinut edes lujaa, mutta Harakkapentu heräsi.
"Ei saa kiusata!" tuo valitti unisesti.
"Täällä on tylsää", valitin Harakkapennulle. Veli haukotteli, ja näytti sitten miettivä jotain.
"Minä tiedän!" Harakkapentu hihkaisi.
"No mitä?" kysyin.
"Opetellaan kävelemään! Minä olen nähnyt, kun isommat kissat kävelevät!" Harakkapentu naukui riemuissaan.
"Miten se sitten toimii?" kysyin epäilevästi. Voisinko minä mitenkään oppia kävelemään?
"No ensin sinun pitää nousta jaloillesi!" veli kertoi.
"Näytätkö mallia?" vinkaisin, sillä ajatus kävelemisestä oli pelottava.
"En minäkään osaa, mutta voin yrittää", Harakkapentu lupasi. Hän nousi todella huteran näköisesti lyhyille jaloilleen.
"Kas näin! Helppoahan se oli!" veli naukui rohkaisevasti. Silloin minäkin päätin yrittää. Hitaasti nostin kehoani maasta, ja siirsin painoa jaloilleni. Ja kas! Siinä se oli! Aivan, kuten Harakkapentu oli luvannut!
"Katso! Minä osaan!" hihkaisin iloisesti. Hihkuessani keskityin kuitenkin liikaa kaikkeen muuhun, ja ennen kuin huomasinkaan, kallistuin vasemmalle, ja muksahdin kyljelleni. Nousin kuitenkin ylös, enhän halunnut olla luovuttaja. Tällä kertaa pysyin tasapainossa.
"Yritetään kävellä nyt", Harakkapentu hoputti. Hän otti jo ensimmäiset lyhyet askelensa. Nyt oli kuitenkin Harakkapennun vuoro muksahtaa kyljelleen. Hän kompastui omiin jalkoihinsa.
"Tarvitsetko apua?" kysyin veljeltäni. Hän näytti surkealta maatessaan kyljellään maassa, yltä päältä sammaleissa.
"En!" Harakkapentu ilmoitti itsepäisesti, ja nousi pystyyn.
"Pitäisikö meidän ottaa tukea toisistamme?" ehdotin veljelleni varovasti.
"Tuo on hyvä idea!" Harakkapentu kehaisi. Painauduin kiinni Harakkapennun tummanharmaaseen kylkeen, ja lähdimme yhdessä kiertämään pentutarhaa.
"Ensin etutassu, sitten takatassu, toinen etutassu, ja taas takatassu", mutisin itsekseni.
"Ei saa! Sekoitat askelrytmini!" valitti veli mutinastani. Jatkoin rytmin hokemista päässäni.
"Tuohan menee jo hyvin!" kuului ääni takaapäin. Katsoin taakseni, ja näin emoni katselevan minua.
"Minä osaan jo kävellä!" ilmoitin emolle.
"Siltä näyttää", Kirkassiipi kehräsi.
"Tule jo Toivepentu!" Harakkapentu komensi kauempaa. Säikähdin, kun tajusin juuri seisoneeni ilman veljeni tukea. Mutta sehän tarkoitti, että minä osasin seisoa ihan itse! Lähdin kävelemään kohti Harakkapentua. Onneksi matkaa ei ollut paljoa. Kävelin varoen, ja suoriuduin matkasta kaatumatta kertaakaan.
"Nyt osaamme kävellä jo itse!" nau'uin Harakkapennulle, joka nyökkäili innoissaan. Pentutarhan suulta kuului pientä ryminää.
"Hiilloskarva tuli tervehtimään teitä!" Kirkassiipi kehräsi.
"Isä!" naukaisin riemuissani, ja lähdin hitaasti kävelemään suuren kollin luo.
"No hei! Katsohan sinua, osaat jo kävellä!" Hiilloskarva hämmästeli.
"Osaan minäkin!" Harakkapentu ilmoitti.
"No siltä näyttää! Loistavaa!" Hiilloskarva kehräsi. Pian hän meni keskustelemaan emon kanssa. Päätin yllättää Hiilloskarvan. Sipsutin hiljaa hänen taakseen. Isä istui maassa, ja heilutteli häntäänsä hitaasti.
"Yksi, kaksi, kolme!" laskin päässäni, ja loikkasin isän hännän kimppuun. Takerruin siihen pikkuisilla kynsilläni, ja roikuin hännässä hihkuen. Hiilloskarva naurahti minulle, ja nuolaisi päälakeani. Harakkapentua ei näkynyt, mutta pian näin hänen nukkuvan Kirkassiiven vierellä. Hiilloskarva kävi makuulle maahan. Aloitin vaativan operaation. Kiipesin vaivalloisesti isäni kyljen päälle, ja käperryin siihen kerälle. Olin ylempänä, kuin normaalisti.
"Ohoh! Miten sinä sinne päädyit?" emo ihmetteli kehräten huomatessaan minut.
"Minä kiipesin!" mau'uin. Isäni turkin lämpö valtasi minut kokonaan, ja suljin siniset silmäni. Vaivuin tuhisten uneen Hiilloskarvan kyljen päälle.

Vastaus:

30 kp ^^ Toivepennulla on nyt yhteensä 60 kp, joten hänestä tulee oppilas! Saat toki halutessasi kirjoittaa vielä pari tarinaa pentuna. Toivetassun mestariksi tulee Saarnituuli.

-Paju

Nimi: Saniaispentu, Tammiklaani

08.05.2017 14:12
"Emo?" kysyin katsoen Kultaruskoon joka söi myyräänsä vuoteellaan. "Voinko mennä Kukkapennun kanssa ulos tutkimaan leiriä?"
"Hyvä on", Kultarusko nyökkäsi. Kukkapentu hihkaisi ja kysyi: "Voiko Perhospentu ja Korentopentukin tulla?"
"Jos Närhisiipi antaa luvan", emoni hymyili.
"Kaipa he voivat mennä", Närhisiipi nyökkäsi. Tämäkin söi omaa riistaansa ja Perhospentu ja Korentopentu hyppäsivät esiin tämän turkin suojista. Nuoremmat pennut olivat nyt puolen kuun ikäisiä ja kasvoivat reipasta tahtia. Korentopennusta oli tulossa vahva ja voimakas kolli ja Perhospennusta hento ja kaunis naaras.
"Mennään!" hihkaisin ja lähdin johtamaan joukkoa ulos pentutarhasta. Silmiemme eteen aukeni tuttu ja turvallinen maanalainen leirimme. Sammaltassu ja Kettutassu pujahtivat tunneliin mestadeidensa Täpläpilven ja Lumiliidon kanssa. Heidän johtajansa oli klaanin varapäällikkö Kiviraita. Sotureiden pesän edessä makasivat Keltakukka ja Pajuturkki. Hiutaletassu vilahti edestämme ja Raitajalka tuli ulos klaaninvanhempien pesästä. Loikin mukavan klaaninvanhimman luo muut pennut perässäni. Raitajalan suupielet nousivat pystyyn.
"Hei pentukullat", tämä kehräsi. "On ilo nähdä neljä ihanaa pentua yhdessä. Minulla oli ikävä teitä."
"Juurihan sinä eilen meidät näit", Kukkapentu huomautti mutta Raitajalka ei näyttänyt kuulevan. Hän työntyi minun ja Kukkapennut välistä tuoresaaliskasalle, otti sieltä varpusen ja liittyi syömään sitä Keltakukan ja Pajuturkin seuraan.
"Mennäänkö parantajan pesälle?" ehdotti Korentopentu.
"Saammekohan me mennä?" tuon sisar kysyi epävarmana. "Meille suututaan jos menemme sinne."
"Mennään vaan", mauin ja hyppelimme parantajan pesälle.

Astuimme sisään pesään. Onneksemme siellä ei ollut ketään. Tutkimme yrttejä kunnes ovelta kuului ääni: "Mitäs te täällä teette?"
Säikähdimme ja käännyimme ympäri. Kaarnakaiku siinä oviaukolla seisoi ja parantajaoppilas tuijotti meitä silmillään ja maukui vielä: "Ettehän koskeneet mihinkään?"
"Ei tietenkään!" murahdin.
"Menkäähän nyt ennen kuin Loistesilmä tulee, sillä hän on vihainen jos huomaa teidän olevan täällä", Kaarnakaiku maukui lempeästi. "En kerro hänelle, mutta teidän on luvattava ettette tule tänne ellei ole mitään tärkeää asiaa."
"Anteeksi", Perhospentu piipitti. Juoksimme pois ja menimme pentutarhaan.
"Menikö hyvin?" Kultarusko nosti päänsä.
"Meni", mauin ja väsyneenä painauduin emon turkkia vasten.

//Voiko Saniaispennun ja Kukkapennun laittaa oppilaiksi kun niillä on oppilaiden pisteet jo? Haluaisin Saniaiselle mestariksi Vaahterätähden mutta muutkin käyvät :D

Vastaus:

35 kp! Saniaistassu saa mestariksi Vaahteratähden ja Kukkatassu Lehvätuulen.

Nimi: Saniaispentu, Tammiklaani

06.05.2017 13:54
"Sammaltassu! Hiutaletassu! Kettutassu!" huusin. Entisistä pesä tovereistani oli nyt tullut oppilaita. Olin kateellinen heille. Onnitteluja alkoi sadella heille.
"Voimmeko mekin onnitella?" kysyin.
"Ehei, teidän on nyt parasta mennä nukkumaan ja onnitella sitten huomenna", Kultarusko maukui lempeästi ja ohjasi minut ja Kukkapennun pentutarhaan. Närhisiipi laahusti perässämme. Oliko tuolla odottavalla kuningattarella kaikki hyvin? Ainakin hän näytti väsyneeltä ja hiukan kivuliaalta. Kömmimme pentutarhaan ja menimme vuoteillemme. Kultarusko kietoi häntänsä minun ja Keltapennun ympärille.
"Hyvää yötä rakkaat", emo kuiskasi. Hän nuolaisi meitä ja pian tuon tasaisesta hengityksestä kuului että hän oli unessa. Kukkapennun silmät olivat kiinni, varmaan yritti saada unta muttei minua nukuttanut. Pentutarha näytti suuremmalta nyt kun Kettutassu, Hiutaletassu ja Sammaltassu ja niiden emo Keltakukka eivät enää nukkuneet tässä pesässä. Äkkiä ilman täytti kiljahdus. Keltapennun ja Kuktaruskon silmät räpsähtivät aukui ja tuijotimme Närhisiipeä. Naaras oli vuoteellaan kyykyssä ja silmät pyöreinä.
"Pennut tulevat", Kultarusko huikkasi. "Haen Loistesilmän ja Kaarnakaiun. Tulen pian, ei hätää Närhisiipi."
Emo ryntäsi pois pesästä. Närhisiipi huohotti.
"Pennut tulevat", kuiskasin Kukkapennulle.
"Mistä ne tulevat?" sisko kysyi.
"En tiedä", mauin. "Ulostaako Närhisiipi ne?"
"Saniaispentu!" Närhisiipi kivahti erittäin ärhäkästi hampaidensa välistä. Pian Kultarusko tulikin Kaarnakaiun, Loistesilmän ja Närhisiiven kumppanin Vaahterätähden kanssa. Vaahteratähti ryntäsi Närhisiiven luo, meni makuulle tuon viereen ja kuiski rauhoittavia sanoja. Kultarusko käpertyi viereemme.
"Voimmeko me katsoa kun uudet pennut syntyvät?" Kukkapentu kysyi.
"Hyvä on", Kultarusko nyökkäsi, "vain tämän kerran. Ei täällä poikimisen aikaan kukaan koskaan pysty nukkumaan."
Katsoin kauhistuneena kun Närhisiipi sai supistuksen ja tämä ulisi korvia vihlovasti.
"Ei hätää", Loistesilmä lohdutti. "Me autamme kyllä ja sinä selviät. Sinä olet aina ollut vahva taistelija ja niin olet nytkin."
Närhisiipi nyökkäsi muttei vastannut. Tuijotti vain kauhuissaan tyhjää. Vaahterätähti nuolaisi Närhisiipeä korvien välistä ja sanoi: "Niistä tulee meidän pentujamme ajatella! Niistä tulee varmasti yhtä rohkeita kuin sinustakin."
Silloin Närhisiipi sai toisen supistuksen ja hän ponnisti. Pian sammalvuoteelle tupsahti siniharmaa pentu vaalein raidoin. Kaarnakaiku nuoli sen ja poisti sikiöpussin.
"Kolli", hän hihkaisi.
"Jee!" huusin. "Minulle tulee kollikaveri."
"Olehan nyt hiljempaa", Kultarusko torui. Äkkiä minulta pääsi haukotus ja silmäni sulkeutuivat. Ne avautuivat pian Vaahteratähden iloiseen huudahdukseen: "Tämä toinen pentu on naaras!"
"Onko enää?" Närhisiipi kysyi.
"Se oli siinä", Loistesilmä hymyili. "Minä haen vähän vadelmanlehtiä helpottamaan maidon tuloa."
Parantaja lähti ja Närhisiipi oli iloa täynnä maukuessaan: Tässä ovat Korentopentu ja Perhospentu."

Vastaus:

35 kp! Kuvailit hyvin Saniaispennun ajatuksia ^^

Nimi: Toivepentu, Ruohoklaani

05.05.2017 21:06
"Huomenta Kirkassiipi!" joku naukui melko matalalla äänellä.
"Ai, huomenta Hiilloskarva!" naukui tuttu ja edellistä korkeampi ääni, emoni. Äänet keskustelivat hiljaa. Pian toinen kissoista, jonka arvelin olevan emoni, hihkaisi ihastuneena:
"Harakkapentu avasi jo silmänsä!". Minua väsytti vielä, mutta en olisi millään halunnut avata silmiäni kamalan paljon myöhemmin, kuin veli.
"Milloinkohan Toivepentu avaa silmänsä?" mietti toinen ääni, joka ei ollut emo. Silloin päätin tehdä sen. Raotin silmiäni, ja vinkaisin kirkkaan valon osuessa silmiini. Raotin silmiäni kuitenkin vielä enemmän, ja aloin tottua valon.
"Nyt minäkin avasin silmäni!" ilmoitin pienellä äänelläni. Katselin hieman ympärilleni, ja ensin silmiini osui valtavan iso tummanharmaa kolli.
"Katsohan tänne Toivepentu", kehotti ääni, jonka tunnistin emoksi. Käänsin katseeni emoni suuntaan. Hän katsoi ensin silmiäni, sitten suurta kollia, ja sitten taas silmiäni.
"Olet selvästi perinyt isäsi silmät!" emo kehräsi.
"Annahan minunkin katsoa", tummanharmaa kolli kehotti. Hän katsoi silmiäni, ja nyökkäsi.
"Kukas sinä olet?" kysyin kollilta. Hänen tuoksunsa ei ollut vieras, tiesin, että kolli oli ollut minun, emon, ja veljeni luona usein.
"Minä olen Hiilloskarva, sinun isäsi", kolli kertoi.
"Ja minä olen emosi, Kirkassiipi", jatkoi emo.
"Ja tuolla on veljesi Harakkapentu" isä lisäsi katsoen ylpeänä tummanharmaata karvanyyttiä vasemmalla puolellani. Karvanyytti katseli minua vihreillä silmillään.
"Hei vain!" tervehdin karvanyyttiä, joka oli ilmeisesti veljeni.
"Heipä hei! Sinäkö olet siskoni?" karvanyytti kysyi.
"Taidanpa olla. Nimeni on Toivepentu", esittäydyin. Katsoin itseäni, ja huomasin olevani karvanyytti itsekin. Olin melko pieni, eikä jalkojani näkynyt, sillä makasin niiden päällä.
"Ja minä olen Harakkapentu", kertoi veljeni. Keskustelimme jonkin aikaa perheeni kanssa, mutta minua alkoi väsyttää hurjasti, joten lopulta nukahdin.

Vastaus:

30 kp! Toivepentu oli todella suloinen c:

Nimi: Huurretassu, Tammiklaani
Kotisivut: http://soturintie.suntuubi.com/

05.05.2017 15:00
Tarkkailin puussa käpyä syövää oravaa, ja yritin ennakoida sen kaikki seuraavat liikkeet. Tartuin hiirenhiljaa kynsilläni puuhun, ja lähdin kiipeämään hitaasti sitä pitkin kuin käärme. Orava ei tuntunut aistivan vaaraa ilmassa, ja jatkoi käpysaaliinsa syömistä.
Hymähdin tyytyväisenä. Pian tuo pieni, viaton otus olisi kuitenkin tuoresaalista. Hivuttauduin niin lähelle oravaa, että se oli aivan vieressäni, toisella oksalla. Pidin tiukasti puusta kiinni kiivetessäni oksalle, missä jyrsijä oli.
Kuului pieni inahdus. Orava makasi nyt kuolleena kynsissäni. Iskuni oli ollut liian nopea sille väistettäväksi. Otin saaliini hampaisiini ja lähdin hivuttautumaan alaspäin. Kun pääsin alas, Utuaamu odotti minua hymy kasvoillaan. Hymyilin mestarilleni, mutta käänsin sitten pääni kun kuulin läheltä kissan vihaisen huudahduksen. Näin vihaisen ruohoklaanilaisen joka sähisi meille.
"Riistavarkaat!" se huusi. Pudotin oravan maahan, ja valmistauduin tappeluun. Katsoin tarkasti ruohoklaanilaista, joka valmistautui myös tappeluun. Viholliseni oli kolli. Hänen silmänsä kimmelsivät sinisinä ja ruskeassa turkissa olevat harmaat pilkut pistivät silmään ärsyttävästi.
"Miksi saalistit Ruohoklaanin reviirillä?!" kolli ärjyi raivoissaan.
"En saalistanut! Orava oli meidän puolellamme!" sähähdin kimakasti. Katsoimme molemmat toisiamme raivoissamme silmiin.
"Mutta sinä seisoit meidän puolellamme olevalla oksalla! Näin sen selvästi!" kolli huusi minulle.
"Oi oi, kylläpäs tein pahan virheen!" irvailin ruohoklaanilaiselle. Ruskea kolli rääkäisi raivoissaan ja hyppäsi omalta puoleltaan kimppuuni. Hän kaatoi minut selälleni ja iski hampaansa kurkkuuni. Aloin potkia kollia vihaisena ja ihmettelin, miksei Utuaamu tullut auttamaan. Säpsähdin, kun tajusin mistä oli kyse. Ehkä juuri tämän takia mestarini oli käskenyt minun käyttää Ruohoklaanin puolella olevaa oksaa. *Hän haluaa nähdä taistelutaitoni* huudahdin mielessäni. Potkaisin kollin päältäni ja nousin ripeästi ylös.
"Mikä sinun nimesi on?" kolli kysyi epäilyttävän tyynenä.
"Olen Huurretassu, entä sinä sitten?" sähähdin.
"Sinitassu" ruohoklaanilainen vastasi ja hyppäsi päälleni. Hän painoi minut maata vasten ja kynsi kylkeäni. Lätkäisin Sinitassua naamaan kynnet piilossa ja hyppäsin hänen selkäänsä kaataen hänet. Painoin häntä käpälilläni pehmeää maata vasten ja kuiskasin hänen korvaansa:
"Sinun on paras häipyä, jos haluat elää" Sinitassu säpsähti ja kääntyi selälleen. Lipaisin hammastani puhdistaen sen oravan verestä. Sinitassu kiemurteli hädissään pois altani ja luimisti korviaan. Hänen silmissään näkyi selvästi kauhu. Minun teki vain mieli mennä hänen luokseen ja taittaa hänen niskansa, vaikken oikeasti siihen varmaan pystyisikään. Liu-utin kynteni ulos ja katsoin Sinitassua murhanhimoisesti. Kolli ei näyttänyt pelkäävän vielä paljoa, joten naurahdin tyytyväisenä.
"Taidatkin olla aika rohkea, Ruohoklaanilaiseksi siis" sanoin ja aloin nauraa mielipuolisesti. Yhtäkkiä vieressäni seisoi taas sama, verestä värjäytynyt kissa, mutta tällä kertaa erotin veren alta valkoista, leopardikuvioista turkkia. Sinitassu ei näyttänyt reagoivan mitenkään verikissaan. Ei edes, vaikka se käveli hänen taakseen ja näytti ottavan hänestä kiinni. Kun lähdin kävelemään kohti vihollistani, askeleeni tuntuivat raskailta ja kivuliailta. Kävelin niin lähelle kollia, että kuonomme melkein koskettivat, ja nostin käpäläni tuon silmien korkeudelle. Huitaisin tuon kumoon nopeasti kynnet sisällä. Tunsin valaavani taas normaaliin tilaan ja verikissa katosi. Lysähdin maahan uupuneena. Katsahdin Sinitassuun ja sitten itseeni. Huokaisin helpotuksesta, kun kumpikin meistä oli selvinnyt naarmuitta. Pudistelin päätäni ja nousin ylös.
"Meillä on yksi asia vielä selvittämättä, eikö Sinitassu?" kysyin ja katsoin maassa makaavaa kollia silmiin. Sinitassu nyökkäsi. Hän nousi ylös ja katsoi minua suoraan silmiin. Hän kohotti hymyn kasvoilleen ja virnisti.
"Sovitaanko, että olin vain liian hätäinen?" Sinitassu kysyi ja nyökkäsin. Hymyilin kollille ja käännyin takaisin. Huitaisin vielä hännäläni tuon nenänpäätä pienesti kiusoitellen, ja kävelin Utuaamun luo. Sinitassu loikki omalle puolelleen reviiriä ja katosi pian kasvien sekaan. Katsoin vielä hetken kollin perään ja lähdin sitten kulkemaan Utuaamun kanssa kohti leiriä. Pysähdyin, kun muistin oravan ja ryntäsin nopeasti takaisin. Nostin sen hampaisiini ja pudotin Ruohoklaanin reviirille. *Tämä on sinulle Sinitassu... olit hyvä vastustaja* sanoin mielessäni ja juoksin takaisin mestarini luo.
"Nyt voidaan mennä" hymähdin ja kävelimme lopun matkaa leiriin keskeytyksittä.

//vähän lyhyt muttah... kyllähän sitä jotain oli kirjoitettava :'D

Vastaus:

40 kp! Huurretassusta tulee nyt soturi! Ihan sopivan mittainen tarina oli :) Muistathan, että ruohoklaanilainen kirjoitetaan pienellä.

Nimi: Saniaispentu, Tammiklaani

25.04.2017 15:56
"Milloin hän avaa silmänsä", kuului ääni, jonka olin kuullut ennenkin.
"Hän syntyi vasta eilen", tutuin ja lempein ääni kuului takaani joka kuului emolleni Kultaruskolle. "Ei ole vielä mitään kiirettä."
"Mutta Kukkapentukin on jo avannut", toinen kissa maukui.
"Niin avasi ja Saniaispentukin avaa pian", emo maukui.
"Totta kai", toinen kissa vastasi. "Mietin vain sitä, koska minun pentuni avasivat melkein heti syntyessään."
Ääni kuului Keltakukalle, Kettupennun, Sammalpennun ja Hiutalepennun emolle.
"Olkaa hiljaa", kolmas kuningatar, Närhisiipi ärähti. "Haluan nyt nukkua."
"Anteeksi", Kultarusko naukaisi. Jonkun kieli lipaisi päätäni ja kuiskasi: "Avaat silmäsi pian, tiedän sen kyllä."
Ei! Halusin avata silmäni nyt! Kukkapentukin avasi äsken. Äkkiä silmiini tulvahti valoa. Inisin. Äkkiä valo ei enää sattunut ja näin tuijottavani suoraan emoani. Hänellä oli maailman lempein katse ja hän hymyili. Minä näin.
"Minähän sanoin että Saniaispentu avaa silmänsä", Kultarusko maukui. Äkkiä silmiäni eteen pöllähti pieni nyytti.
"Jee!" tämä hihkaisi. "Voiko Saniaispentu nyt leikkiä?"
"Rauhoitu nyt Kukkapentu", Kultarusko torui siskoa. Väsytti. Painauduin emoa vasten ja nukahdin.

Vastaus:

20 kp! Oikein mukava tarina. Kuvailit hyvin sitä tunnetta joka seurasi, kun Saniaispentu avasi silmänsä.

-Paju

Nimi: Yötuuli, Pisaraklaani

19.04.2017 17:09
Roihutähti piti klaanikokousta jostakin ketusta, joka olisi saatava karkotettua reviiriltä. Kuuntelin vain puolella korvalla, koska minulla oli tärkeämpääkin mietittävää.

Hetken päästä Kivisydän supatti vierestäni: "Minä tiedän, että sinulla on jokin pielessä. En kerro kellekään muulle, lupaan sen." Huokaisin - en jaksanut väittää vastaan.
"Hyvä on. Kerron sinulle, mikä minulla on, jos et hiisku tästä sanallakaan muille", vannotin. Se tästä vielä puuttuisi, jos joku laittaisi liikkeelle huhun minusta ja Leopardipilkusta. Minun pitäisi lähteä maanpakoon! "Se on Leopardipilkku. Hän on vikana. Hän ei anna minulle hetken rauhaa, ja minä pelkään", tässä kohdassa hiljensin ääntäni entisestään, "että hän on rakastunut minuun!"

Ilme Kivisydämen kasvoilla muuttui. Minulla kesti hetki, ennen kuin tajusin, mikä tunne se oli. "Sinä naurat minulle!" sähähdin. Jäänsiniset silmät tuikkivat, kun harmaaturkki vastasi tyynellä äänellä: "Enkä naura. Minusta vain tuntuu, että sinä tunnet samoin häntä kohtaan." Tyrmistys levisi kasvoilleni. Minä rakastunut? Leopardipilkkuun? "Sinä et taida nyt olla ihan perillä asioista. Mitä edes tiedät rakastumisesta? Eihän sinulla ole kumppania, vai enkö olekaan ainoa, jolla on jotain salattavaa?" mau`uin, ehkä hiukan terävämmällä ja kovemmalla äänellä kuin olin aikonut. "Ei minulla ole mitään salattavaa sinulta, jos sitä tarkoitat. Mutta kyllä minä taidan olla perillä asioista. Ja tiedän rakastumisesta selvästikin enemmän kuin sinä", naukui Kivisydän takaisin. Syvällä sisimmässäni tuntui ikävältä riidellä - Kivisydän oli kuitenkin ainoa, jota saatoin kutsua ystäväksi.

Vastaus:

25 kp!

-Paju

Nimi: Närhitassu, Ruohoklaani

14.04.2017 10:57
Loikkasin Ratamosydämen yli yhdellä sulavalla ja ketterällä hypyllä työnnettyäni itseni ensin vauhtiin maasta ja kiepahdin ympäri heti kun etukäpäläni vain ottivat jälleen maan vastaan. Salamannopea liikahdus heti alas pudottautumisen jälkeen vaati keskittymiskykyä ja loistavaa tasapainoa, ja minun olisi vielä hoidettava hyökkäykseni loppuun. Ratamosydän olisi mitä ilmeisimmin ehtinyt halutessaan kääntyä, mutta mestari pysyi aloillaan. Kohotin käpälääni ja huitaisin kollia sillä jalkaan kynnet piilossa. Tassun voimakas isku osui tasapainoa horjuttavaan kohtaan hieman ylempää jalasta, ja heti sen tehtyäni yhdistin liikkeeseen itse keksimänsä lisäyksen. Painoin nopeasti pääni ja kierähdin näppärästi kauemmas Ratamosydämestä vältääkseni iskut, jotka oikea mäyrä varmasti olisi yrittänyt leveillä ja vaarallisen voimakkailla käpälillään selkärankaani suunnata. Vaaleanruskea soturi ei edes horjahtanut lyönnistä, mutta olin nälevinäni hänen silmissään mitä merkillisimmän välkähdyksen sen sekunnin murto-osan ajan, kun kierin hänen ohitseen. Se oli yhtä aikaa tyytyväisyyttä ja kenties jopa oman oppilaan taidoista vaikuttuneen mestarin ylpeyden pilkahdus, joka lämmitti hieman sydäntäni. Ratamosydän kehui kohtalaisen usein näin muutaman päivän aikana kun olin huomannut, ei joka hetki mutta silloin kun siihen oli aihetta, mutta vain harvoin olin itse erottanut hänessä tyytyväisyyttä, ja aina huomatessani syyn hän korjasi ja antoi vinkkejä. Kun nousin ylös ja katsoin mestariani kysyvästi, Ratamosydän näytti taas melko tavalliselta omalta itseltään.
”Hyvin meni, Närhitassu. Kokeillaan seuraavaksi jotain muuta”, tämä totesi. Hänen toinen suupielensä oli kohonnut hieman ikään kuin pieneen toispuoliseen, vinoon hymyyn, ja olin kuulevinani että hänen äänensävynsä oli hiukkasen normaalia vähemmän virallinen. Ratamosydän näytti valitsemansa liikkeen, ja yritin matkia sitä parhaani mukaan. Mestari nousi takajaloilleen hakien niille tukevan sijan maasta ja leiskautti itsensä ilmojen halki alas niin, että seisoi taas kaikilla neljällä jalallaan käpälät kuvitellun vihollisen päähän muka juuri räjäytettyinä. Itse kuitenkin hoipuin hieman tasapainostani, sillä en ollut varautunut tarpeeksi iskeytymään äkisti maahan. Maa keinahteli hetken vaarallisesti silmissäni, mutta sitten sain ajatukseni ja näköni jälleen selkeiksi. Aikaisemmin eilen olin päästänyt huomaamansa oravan karkuun pelkkää varovattomuuttani, ja tämänkertainen tapaus muistutti kovasti edellistä. Ratamosydän siristi vihrietä silmiään ja avasi suunsa kommentoidakseen liikettä, ja käänsin korvani eteen kuullakseni jokaisen sanan kollin puheesta. Leirissä pääsisin syömään ja lepuuttamaan kovasta harjoittelusta kivistäviä lihaksiani, joten täytyisi tehdä kovasti työtä ja koettaa keskittyä nyt kun siihen oli mahdollisuus ja asia oli ajankohtainen.

Harjoitusten vihdoin loppuessa kovan työn tulos olivat särkyvät jäsenet. Jouduin moneen otteeseen vääntämään naamaani kun jokin asento oli liikaa lihaksilleni. Ratamosydämen mukaan minun ei tarvinnut käydä näytätyttämässä itseäni Aamulehden luona, joten päätin vain istua varjossa ja siistiä turkkiani.
“Ratamosydän on liian ankara sinulle.” Puristin silmäni ja huokaisin mielessäni kun tuttu ääni kuului vierestäni. Rastastassu. Punaruskea täplikäs naarasoppilas oli roikkunut perässäni jo muutaman päivän nimitysseremoniasta lähtien. Toivoin vain että saisin rauhaa hänestä edes jossakin, mutta tämä näytti löytävän minut aina kiusattavakseen. Käänsin hiljaa pääni vain katsoakseni harmaata naarasta silmiin, mutta jo silmänräpäyksessä käänsin sen takaisin pois. Rastastassu ei tajunnut viestiäni ja siirtyi eteeni kuin itsepäinen pentu.
“Sinun pitäisi mennä Aamulehden luokse. Mitä jos et enää pysty palvelemaan klaaniasi koko loppuelämääsi?” oppilas maukui uudestaan ja korventi turkkiani painostavalla tuijotuksellaan.
“Ei se ole niin vakavaa. Sitä paitsi, mistä sinä edes tiedät mistään mitään?” vastasin vuorollani, mutta en suostunut nostamaan katsettani tassuistani.
“Satun tietämään kaiken”, Rastastassu naurahti ja näpäytti minua hännällään korvaani. Työnsin kynteni pehmeään maahan ja yritin pitää pinnani. Meistä ei tulisi varmana ystäviä, sen naaras sai vielä nähdä. En suostunut jonkun pompoteltavaksi. En suostunut jakamaan kuulumisiani jollekin urkkijalle, joka kuitenkin olisi vain valheellisesti ystäväni.
“Sikäli asia ei sinulle kuulu voit jättää minut rauhaan”, ärähdin äkäisemmin kuin olisi pitänyt ja lähdin tassuttelemaan kohti leirin sisäänkäyntiä ajatusteni kaikottua kokonaan, “hiirenaivo.”

//Tuli vähän lyhyehkö mutta sainpahan kirjoitettua :P

Vastaus:

40 kp! Pituutta oli oikein sopivasti minusta. Kuvailit taisteluharjoituksia alussa todella hyvin ^^

-Paju

Nimi: Huurretassu, Tammiklaani
Kotisivut: http://soturintie.suntuubi.com/

12.04.2017 13:48
Nyrpistin nenääni varhain aamulla, kun aurinko paistoi suoraan naamaani ja sokeutti minut hetkeksi. Kierähdin sivummalle varjoon ja raotin silmiäni, kun en enää nähnyt aurinkoa. Hiipparoin oppilaiden pesän suuaukolle, ja pujahdin nopeasti ulos tunkkaisesta ja pimeästä pesästä. Irvistin, kun haavojani vihloi taas. Minua alkoi hävettää, kun muistin yhtäkkiä, mitä Loistesilmä oli kertonut; minut oli kuulemma löydetty tajuttomana kaatuneen puun alle jääneenä, pitämässä kiinni vanhasta ketunraadosta. Sitä ennen aamupartio oli kuulemma nähnyt minut harhailemassa jossain, mutta kadottanut minut näkyvistä sen jälkeen. Pudistin päätäni unohtaen häpeälliset tapahtumat, ja keskityin nykyiseen elämään. Luimistin korviani ja aloin etsiä Utuaamua taisteluharjoitusten toivossa. Pian näinkin mestarini makoilevan tuoresaaliskasan lähellä olevassa auringonläikässä. Tassuttelin kevein askelin mestarini luo, ja huomasin tuon nukkuvan. Siristin silmiäni ja tönäisin Utuaamua käpälälläni hellästi. Utuaamu ynähti, ja avasi hieman silmiään. *mokomakin laiskamato!* ajattelin.
"Ai, Huurretassu..." mestarini naukaisi haukotellen samalla. Hengitin syvään itseni hillitsemiseksi, ja huokaisin.
"Voimmeko mennä harjoittelemaan taisteluliikkeitä?" kysyin. Utuaamu naurahti ja kierähti kyljelleen. Hän haukotteli ja avasi selkänsä venytykseen. Näin kun Utuaamun terävät kynnet liukuivat puoliksi ulos, ja sitten taas sisään hänen venytellessään. Utuaamu nousi hitaasti ylös ja haukotteli vielä viimeisen kerran.
"No, voimmeko mennä hrjoittelemaan taisteluliikkeitä?" toistin.
"Toki" Utuaamu tokaisi, ja heilautti häntäänsä. Hän käski minun seurata, ja lähti kohti leirin uloskäyntiä. Suljin suuni jälleen tiukasti, etten sanoisi vahingossakaan asioita joita ajattelin. Seurasin mestariani hiljaa, ja tuhahdin itselleni. Mietiin, mitä muut ajattelivat minusta, ja kuinka hyvä päällikkö minusta aikanaan tulisi. Pudistelin päätäni. En saanut olla niin itsevarma. Muistin taas Pilvikukan kertomat tarinat itsevarmasta kissasta, joka halusi päälliköksi. Hän oli ollut niin itsevarma, että kuoli lopulta jossakin pienessä rajakahakassa vastanimitetyn OPPILAAN kynsissä. Emoni ei koskaan ollut kertonut sen kissan nimeä, ekä edes paljastanut, oliko tarina ollut totta. Jokatapauksessa minullekkin voisi käydä niin, jos olisin liian itsevarma. Siksi päätinkin yrittää nöyrtyä hieman, ja kunnioittaa muita. Aurinko häikäisi silmiäni taas, kun pujahdin ulos pilkkopimeästä tunnelista Utuaamun perässä. Lehdet kutittivat käpäliäni astellessani niillä ja miettiessäni Pilvikukan tarinaa. Ehkä se olikin totta, ehkä ei. Sitä en koskaan voinut tietää, mutta todentuntuinen se oli silti. Kyllä niin varmaankin voisi ihan oikeastikin käydä. Utuaamun pysähtyessä ja kääntyessä minuun päin siirsin ajatukseni tarinasta omaan elämääni, ja nostin katseeni mestariini.
"Yritä yllättää minut" Utuaamu käski. Edes nyökkäämättä pujahdin rehevään pensaaseen, ja alon hiipiä nopeasti, mutta hiljaisesti sitä pitki. Kiihdytin vauhtiani ja hyppäsin kohti Utuaamua. Otin mestarini päästään kiinni ja kaadoin hänet selälleen iskeytyessäni samalla maahan. Irrotin käpäläni ja huokaisin.
"Tuo oli hyvä" Utuaamu kehui. Hän nousi ylös nostaen samalla minutkin ja hymähti.
"Välillä minusta tuntuu, kuin olisit oma pentuni" hän huokaisi. Hymyilin mestarilleni, ja katsoin syvälle tuon silmiin. Yhtäkkiä kuulin takaani rapinaa ja tunsin voimakkaan potkun takaraivossani. Kaaduin Utuaamun päälle kaataen tuon ja näin Jäniksen loikkivan äkkiä karkuun. Huomasin, kun Utuaamu alkoi nauraa ja hämmästyin hiukan. En ollut koskaan ennen nähnyt mestarini nauravan! Nauru tarttui minuunkin, ja kohta nauroimme molemmat tapahtuneelle. Utuaamusta oli tullut minulle todella läheinen. Hän oli minulle kuin toinen emo. Hänen kanssaan olin kokenut paljon kaikenlaista, hyviä ja huonoja asioita. En tiennyt, olisiko parempaa mestaria voinut koskaan ollakkaan. Utuaamu ei ollut vain mestarini, vaan myös paras ystäväni. En voinut, en vain pystynyt, ajatella, miten ensimmäisinä oppilaspäivinäni halveksuin häntä, niinkuin ketä tahansa soturia. En halunnut koskaan menettää Utuaamua, en koskaan!

//Tämmönen nyt tuli kirjoitettua :3

Vastaus:

40 kp!

Nimi: Huurre

05.04.2017 19:14
Hopeatassu, Ruohoklaani

Hiiviin jäniksen perässä. Halusin saada sen kiinni, ja näyttää Laikkuhännälle kuinka hyvä olin metsästäjänä. Hiivin lähemmäs ja pian olin tarpeeksi lähellä. Odotin hetken ennen kuin ponnahdin eläimen kimppuun.
Laikkuhäntäkin ponnahti apuuni jostain. Nappasin jäniksen niskasta kiinni ja katkaisin selkärangan siltä.
"Hyyvin meni," mestarini totesi. Heilautin häntääni ylpeydestä. Menisin leiriin parhaana oppilaana ikinä!
*Minähän olen vanhin ja paras oppilas!* riemuitsin.
"Älä vielä riemuitse!" Laikkuhäntä tuhahti, mutta jatkoi pian:"et ole ainut oppilas, ja Närhitassu on ehkä sinuakin parempi?" mestarini töksäytti ja pilasi iloni.
Kun vihdoin olin leirissä, paiskasin jäniksen kasaan, ja menin omaan kuoppaani missä nukuin. Katselin pentujen leikkiä haikeana. Olisin mieluummin nyt ollut pentu!
*Heillä sentään on kivaa!* inisin mielessäni. Katselin aukiota.
Auringonlasku oli ja meni kun vihdoin päätin lähteä kävelemään. Loikin ulos leiristä, ja katselin kuun hopeamaa maisemaa.
*Vielä jonain päivänä! Vielä jonain päivänä minusta tulisi Hopeatähti! Ruohoklaanin ylväs päällikkö!* tein päätökseni.
Palasin takaisin kuopaan missä nukkuisin lopun yön. Käperryin kerälle, ja aloin nukkumaan.
Kaikki vilahti silmissäni. Emoni kuolema, isäni kuolema, perhosten jahtaaminen, kaikki. Menneisyys. Nimitysmenoni vilahtivat nyt ohi, päivät vilahtivat unessani, ja pian heräsin.
Vapisin, muisto oli tuonut lisää inhottavaa tunnetta.
*Tänään on uusi päivä, joka tulee hymyilemään!* päätin ja lähdin aukiolle. Katsoin kuinka aamupartio lähti liikkeelle.
"Aamupartioon?" Laikkuhännän ääni kysyi. Käännyin mestariani päin ja katsoin suoraan hänen silmiin.
"Menisimmekö?" kysyin anellen. Mestari hymähti ja nyökkäsi. Lähdin aamupartion perään nopein askelin, ja mestarini tuli perässä.

//Hyyi, tönkköhän tämä

Vastaus:

25 kp! Kehottaisin lukemaan tarinan erittäin huolellisesti läpi ennen lähettämistä, kirjoitusvirheitä kun oli jonkin verran C:

Nimi: Huurretassu, Tammiklaani
Kotisivut: http://soturintie.suntuubi.com/

05.04.2017 14:47
Autio leiri hohti pimeässä katsellessani sen keskellä kohti päällikön pesää. *nukunkohan minä tuolla joskus?* mietin ja heiluttelin häntääni samalla. Nousin ylös ja suuntasin kohti oppilaiden pesää. Vilkaisin sisään, mutta siellä ei ollut ketään. Olin koko klaanin ainut tavallinen oppilas! Se oli epäreilua! Toivoin suuresti, että Hiutale- Sammal- ja Kettupennusta tulisi pian oppilaita. Käänsin pääni ja suuntasin kohti parantajan pesää. Minun oli käsketty olla siellä vielä muutama viikko, kunnes paranisin myös henkisesti. Lisäksi tarvitsin Vaahteratähden mukaan tarkkailua viikon takaisesta sekoamisestani. Ärähdin, ja suuntasin kohti parantajan pesää. Menin hiljaa sisään ja kävin makuulle omalle makuusijalleni. Painoin pääni käpälieni väliin, ja nukahdin heti silmäni suljettuani.

Heräsin läheltäni kuuluvaan rapinaan myöhään päivällä, kun aurinko oli jo noussut ja aapupartio lähtenyt. Kurtistin kulmiani ja avasin silmäni vaivalloisesti. Edessäni oli pieni otus syömässä unikonsiemeniä. Parantajan pesään oli päässyt hiiri! Nousin äkkiä ylös ja koukkasin hiiren hampaisiini. Tapoin sen pienellä näykkäisyllä ja nousin ylös hieman täristen. Haavojani vihloi taas. Kaarnakaiku oli sanonut sen loppuvan pian ja samaa mieltä oli Loistesilmä. Onneksi. En tiennyt, miten olisin kestänyt sitä vielä kauan.
"Lähditkö ilman lupaa pois?" kuulin äänen läheltäni. Parantajan pesän suulla seisoi tummanruskea naaras, Kaarnakaiku. Hänen syvänvihreät silmänsä näyttivät hohtavan. Kaarnakaiku näytti kaikesta huolimatta. vihaiselta. Luuliko hän minun lähteneen ulos leiristä? Sitä en tiennyt, mutta niin arvelin kuitenkin.
"Tämä hiiri oli syömässä uni-" lauseeni keskeytyi nähdessäni kissan Kaarnakaiun takana. En ollut koskaan nähnyt häntä, vaikka hän vaikuttikin tutulta. Pudistelin päätäni ja tiputin hiiren suustani. Kun katsoin Kaarnakaikua uudelleen, hänen takanaan ei ollut ketään.
"Niin mitä olitkaan sanomassa?" naaras kysyi. Pudistelin taas päätäni ja vastasin sitten: "Kun heräsin, näin hiiren syömässä unikonsiemeniä. Se pääsi luultavasti jostain sisään" katsoin parantajaoppilasta silmiin toivoen tuon uskoen. Kaarnakaiku nyökkäsi ja hymähti tyytyväisenä.
"Emollasi on asiaa sinulle" Kaarnakaiku ilmoitti, ja hänen takaansa astui vaaleanharmaa naaras valkoisin täplin ja oranssein silmin. Minusta tuntui ihanalta, että emoni tuli katsomaan minua parantajan pesään.
"Emo!" huusin, ja juoksin kissan luo. Tuntui siltä, kuin en olisi nähnyt Pilvikukkaa kuihin. Emoni kietoi käpälänsä ympärilleni ja kehräsi. Hän hymyili selvästi.
"Onneksi olet kunnossa" hän huokasi. En yrittänyt pidätellä kurkustani tulevaa kehräystä, vaan annoin kehräykseni kuulua ympäri parantajan pesää. Pilvikukka irrotti minusta ja istahdin. Emoni kasvoilla oli tyytyväinen ilme ja hänen silmänsä kiiluivat.
"Minun tyttäreni" hän naukaisi. Hymyilin Pilvikukalle ja käänsin katseeni Kaarnakaikuun.
"Olet nyt valmis palaamaan tehtäviisi" hän kertoi hymyillen. Ilmeeni kirkastui entisestään ja olin vähällä purskahtaa itkuun. Olin nimittäin iloisempi kuin koskaan. Kyynel vierähti poskelleni katsoessani vielä viimeistä kertaa parantajaoppilaaseen. Sitten kävelin pois tyytyväinen hymy kasvoillani.

Vastaus:

30 kp! Hieno tarina ^^

-Paju

Nimi: Huurretassu, Tammiklaani
Kotisivut: http://soturintie.suntuubi.com/

31.03.2017 22:00
Verta tihkui käpälistäni kun astelin terävien pikkukivien päällä. Ne pistelivät ja tekivät kipeää. Aurinko porotti tuskallisen kuumana ja häikäisevän kirkkaana ylläni. Sähähdin, kun hirviö juoksi vain hiirenmitan päässä vierestäni, ja olin vähällä jäädä sen alle. Tasapainoni petti, ja kaaduin kyljelleni kielekkeelle, jota ei tietääkseni ollut siinä aiemmin. Sähisin enkä liikkunut hetkeen. Kun viimmein aioin nousta, jotain, jota toisaalta osasin odottaa, mutta toisaalta en, tapahtui. Maa mureni allani ja tippui hetkessä syvään rotkoon. Minua alkoi pelottaa, kun jäin vain leijumaan ilmaan, ja nousin ylös varovasti. Yhtäkkiä lähdin putoamaan hirveää vauhtia alas, ja putoaminen tuntui kestävän vain silmänräpäyksen kestävän ikuisuuden. En tiennyt, mitä tapahtuisi, joten jouduin paniikkiin, mutta se hellittyi iskeytyessäni kiveen. Paniikki vaihtui nimittäin järjettömään kipuun jok' ikisessä paikassa kehossani. Tunsin menettäväni tajuntani, vaikka silmäni olivat yhä auki. *tätäkö merkitsee kuolema?* ajattelin kauhuissani, ja silmäni sulkeutuivat. Minusta ei koskaan olisi voinut siinä tilassa tulla Tammiklaanin parasta soturia. Ei ikinä. Räväytin pakolla silmäni uudelleen auki ja jatkoin kävelemistä. *en saa lannist-* ajattelin, muuta ajatukseni katkesivat, kun tunsin painavan käpälän, joka työnsi minua maahan, pääni päällä. Haistoin ketun hajun ja kasvoni iskeytyivät maahan. Raotin suutani ja huohotin. En voinut hävitä alhaiselle ketulle! Kiemurtelin pois ketun käpälän alta, vaikka päästäni vuosi verta. Iskin hampaani voimattomasti sen käpälään ja samassa haistoin variksenruuan. Kettu oli ehtinyt mädäntyä jo aikoja sitten! Menetin tajuni ja halusin kuolla. Miten sellaisessa häpeässä voisi elää? Hävitä nyt ketun raadolle! Tiesin nyt, millaista oli häpeä; polttavaa ja kylmää.


Heräsin kiljahtaen minulle tutusta paikasta, Tammiklaanin parantajan pesästä ja lennähdin samalla vatsalleni. Huohotin voimakkaasti ja tuskallisesti, ja tunsin suunnatonta kipua. Nousin täristen istumaan ja huomasin mustan hahmon parantajan pesän suulla. Pian erotin myös kissan muodon ja jäänsiniset silmät. Nousin verta yskien ylös ja haavojani vihloi. *se ei siis ollut unta...* ajattelin. Hoipertelin eteenpäin, ja kaaduin vähän väliä. Kuulin kaikkialta ympäriltäni mielipuolista naurua ja haukkumista.
"Hiirenaivo! Raadonmetsästäjä! Hourailija! Kissanpentu!" äänet toistuivat naurun seasta. Silmäni suurenivat raivosta, ja raahauduin eteenpäin kuin pelkkä kostonhimon elättämä raato. En tuntenut mitään muuta kuin kipua ja halua kostaa sekä tappaa. Suuni levisi hirveään, sekopäiseen virneeseen, ja mieleeni tulvi hirveitä sanoja, joita aloin janota; veri, kuolema, salamurha, petos, tappaminen. En nähnyt mitään muuta kuin edessäni kulkevan kissan, jonka turkki oli verestä täysin punainen. Seurasin kissaa ja tunsin voimistuvani. Se pysähtyi, ja katsahti minuun.
"Tapatko kaikki, jotka tulevat tiellesi?" kissa tuntui kysyvän, ja sen kasvoilla oli samanlainen ilme kuin minulla.
"Kyllä, haluan tappaa, haluan nähdä verta!" huusin silmät hulluudesta ammollaan ja suu epäluonnollisen leveänä. Syöksyin mitään ajattelematta minua johtavan kissan kimppuun, ja aloin repiä ja raastaa tuon turkkia sekä kynsin, että hampain.
Tiesin nyt, millaista oli hulluus; sekavaa ja pysäyttämätöntä.

Kissa taisteli vastaan, ja näytti joutuvansa pakokauhun valtaan. Tunsin terävät kynnet ja hampaat turkissani, enkä pystynyt olla virnistämättä. "KUOLE!!!" huusin, ja repäisin tuolta palan nahkaa. Kissa tunki jotain suuhuni, mutta se ei tuntunut vaikuttavan. Jatkoin repimistä ja raastamista, enkä päästänyt irti. Pian kuitenkin minua alkoi väsyttää, ja yritin vastustaa nukahtamista. *ei, hävisin taas!* ajattelin raivoissani ja vaivuin syvään uneen. Hengitykseni tasaantui ja aloin rauhoittua. Kaikkialla ympärilläni oli pilkkopimeää. Sekopäinen nauru ja loukkaavat sanat olivat hävinneet, ja sain rauhoituttua. Ilmeeni muuttui leveästä virneestä pieneen hymyyn, ja silmäni tuntuivat painuvan kevyesti kiinni. Kasvojeni ilme oli muuttunut pienessä ajassa mielipuolisesta virneestä tyytyväiseen ja rauhalliseen hymyyn. Siinä minä sitten nukuin, tyytyväinen ilme kasvoillani, melkein kissan tappaneena. Pentutarhan tuoksut palasivat mieleeni ja tunsin haluavani vain käpertyä emoni Pilvikukan viereen hengittäen tuon rauhoittavaa tuoksua. Painoin käpäläni silmieni eteen ja liikutin takakäpäliäni sen verran, että ne olivat kiinni vatsassani. Painoin pääni sisemmäs ja kaikki ajatukset hävisivät mielestäni. *emo...* sanoin mielessäni, ja yht' äkkiä huomasin istuvani pentutarhan suuaukolla. Pentutarhan perällä Pilvikukka makoili katsellen valkoisen pennun, jolla oli mustia leopardin täpliä turkissa, touhuja. Pentu kipitti Pilvikukan luo ja tunsin hivenen kateutta; minäkin olisin halunnut vielä olla pentu, jonka ei tarvitsisi huolehtia mistään.
"Emo, miksi minä en saa lähteä kokoontumisiin?!" pentu tivasi Pilvikukalta. Muistin sanoneeni joskus itsekin samoin, ja hymähdin.
"Olet vielä liian pieni, Huurrepentu" Pilvikukka naurahti. Säpsähdin, kun kuulin pentunimeni. Suljin silmäni ja hymyilin.
Tiesin nyt, mitä oli kasvaminen; sitä, että muuttuu ja kokee uusia asioita. Sekä kamalia, että hyviä.


Heräsin yöllä parantajan pesästä, ja tunsin rauhoittuneeni. En voinut uskoa, että olin halunnut tappaa kaikki ja nähdä vain verta ja raatoja. Kuulin askeleita syvemmältä parantajan pesästä ja nousin ylös. Tunnistin Loistesilmän mustan turkin ja hänen jäänsiniset silmät.
"Onko mielesi parempi?" hän kysyi. Nyökkäsin vastaukseksi. Mieleni ei olisi koskaan voinut olla yhtä hyvä ja rauhallinen. Huomasin parantajan toisesta silmästä vuotavan pienesti verta, ja säpsähdin.
"Minä taisin tehdä tuon..." sanoin nolona ja luimistin korviani. Loistesilmä vain nyökkäsi naurahtaen, ja katsoi minua.
"Eihän sille mitään voi, jos joutuu hulluuden valtaan" hän vakuutti. Käänsin päätäni, ja huokaisin.
"Niinpä kai sitten..." sanoin itsekseni. Loistesilmä hymyili. Hän ei selvästikään ollut huolissaan. Hän oli ennemminkin iloinen. Ilo valtasi minut, ja tunsin suurta kiitollisuutta Loistesilmää kohtaan. *kiitos, Loistesilmä...* sanoin mielessäni.
Tiesin nyt, millaista oli anteeksi saaminen; lämmintä ja helpottavaa.

//vähän erilainen tarina tällä kertaa C:

Vastaus:

45 tp! Kuvailit aivan upeasti Huurretassun eri mielentiloja, tunteita ja ajatuksia. Pituutta oli myös hyvin ja juoni mielenkiintoinen. Onneksi Huurretassu ei jäänyt hulluksi :D

-Paju

Nimi: Huurre

24.03.2017 15:12
Hopeatassu, Ruohoklaani

"Ja tämä on Tammiklaanin raja," mestarini Laikkuhäntä kertoi. Naaras alkoi haistella ilmaa.
"Oletkos käynyt täällä Kanervatassun kanssa?" naaras kysyi terävästi. Ponnahdin pystyyn karvat sekaisin. Miten mestarini muka voisi asian tietää? Ravistin päätäni.
"En tietääkseni," valehtelin. Se tuntui pahalta, mutta en aikonut kertoa mestarilleni että olisin mennyt, ja ylittänyt rajan.
"Oletko aivan varma?" Laikkuhäntä kysyi ärtyisällä äänensävyllä.
"Olen," vastasin tanakasti. Lähdin pois rajalta mestarini johdolla. Aurinko alkoi laskea, ja sen viimmeiset liekin punaiset säteet värjäsivät maan. Tuuli leikki heinissä, ja taivas oli tyyni. Henkäisin hiljaa ihastuksesta. Olemattomat lumi kasat värjääntyivät auringon valossa.
Leirissä menin omalle kuopalleni. Siinö min nautin auringonlaskusta, ja katselin kuinka tulinen väri muuttui pikkuhiljaa hopeiseksi kuun loisteeksi.
Minua alkoi nukuttaa, joten käperryin mukavaan asentoon kerälleni, häntä nenäni päälle. Annoin itseni vaipua rauhaisaan ja leppoisaan unen maailmaan.

//Lyhyt, hehe

Vastaus:

20 kp! Hyvä tarina lyhyydestä huolimatta!

-Paju

Nimi: Huurretassu, Tammiklaani
Kotisivut: http://soturintie.suntuubi.com/

24.03.2017 13:24
Kävelin metsässä Utuaamun vieressä, kun kova tuuli pörrötti meidän molempien turkkeja. Ilmassa tuoksuivat erilaiset kasvit ja riista, sekä kamala ruohoklaanilaisten lemu. Vihasin käydä Ruohoklaanin rajan lähellä, mutta en halunnut valittaa. Minun olisi nyt ainoastaan keskityttävä omaan klaaniini ja koulutukseeni. Sitäpaitsi Utuaamu oli luvannut opettaa minut metsästämään! Olin päättänyt, että tulisin saamaan saalista ensimmäisellä kerralla, vaikka sekään ei ollut varmaa, löytäisinkö edes riistaa. Olin kuitenkin päättänyt, että jos minusta tulisi Tammiklaanin paras soturi, minun olisi opittava todella nopeasti metsästämään, taistelemaan ja jopa vaihtamaan klaaninvanhimpien makuualusia! Aioin olla kaikkein uskollisin ja paras soturi mitä kuunaan on nähty. Sitäpaitsi eihän makuualusten vaihto niin paha asia voinut olla! Palautin pian mieleni makuualusten vaihdosta metsästykseen, ja aloin tarkkailla ympäristöä. Kaikkialla haisi riista, enkä erottanut vielä kunnolla eri tuoksuja. Kuulin rapinaa takaani, ja käännyin katsomaan äänen suuntaan. Isosta, maassa olevasta kolosta hyppäsi ruskea, pitkäkorvainen eläin, joka jäi hetkeksi haistelemaan maata. Se ei selvästikkään huomannut minua ja Utuaamua. Huomasin mestarini kääntyvän, ja iskevän katseensa eläimeen.
"Mikä tuo on?" kuiskasin, ja osoitin ruskeaa eläintä. Utuaamu naurahti, ja kääntyi minuun päin.
"Se on jänis. Yksi saaliseläin" hän vastasi. Olin kyllä kuullut jäniksistä, mutten ollut ennen nähnyt sellaista. Pilvikukka oli kertonut, että ne olivat nopeita ja vaikeasti napattavia. Nuolaisin huuliani, ja käännyin taas Utuaamun puoleen.
"Miten lähestyn sitä?" kysyin, ja katsoin suoraan syvälle tuon silmiin. Utuaamu hymähti, ja heilautti häntäänsä.
"Tee perässä" hän käski ja hiipi kasvillisuuden sekaan äänettömästi kuin häntä ei olisi olemassakaan. Tein perässä niinkuin Utuaamu käski, mutta häntäni huisiki puolelta toiselle ja heilutti kasveja. Mestarini meni taakseni, ja pysäytti häntäni.
"Sinun on pidettävä häntäsi paikallaan tai saaliseläin kuulee sinut" hän sihahti. Luimistin korviani ja tuhahdin. Utuaamu irrotti otteensa ja käveli pehmein askelein eteeni. Hiivimme molemmat hiirenhiljaa kohti pahaa-aavistamatonta jänistä, ja pian olimme jo niin lähellä sitä, että siihen olisi yltänyt melkein pelkällä käpälän iskulla. Hiivin lähemmäs jänstä kysymättä mitään mestariltani, ja pian olin jo niin lähellä, että nenänpääni lähes kosketti sitä. Juuri kun olin avaamassa suuni, jänis huomasi minut.
"Terve" naukaisin, ja iskin hampaani sen niskanahkaan. Jänis alkoi yhtäkkiä yrittämään juosta pakoon, ja tapon sen nopeasti. Minua nauratti sen tyhmyys. *oli tuo varmaan silti fiksumpi kuin ruohoklaanilaiset* nauroin mielessäni. Utuaamu asteli vierelleni, ja hymähti tyytyväisenä.
"Hyvin tehty" hän kehui. Naurahdin, ja irrotin hampaani hetkeksi jäniksestä.
"Se oli varmasti liian kauhuissaan liikkuakseen. Melkein yhtä hölmö kuin ruohoklaanilaiset!" naurahdin. Mestarini katsoi minua tyytyväisenä ja hymyili. Yht' äkkiä tajusin pitäneeni päätökseni. Sain saalista ensimmäisellä kerralla! Olin niin innoissani, että melkein aloin täristä. Pudistelin päätäni ja purin hampaani yhteen. Se, että olin saanut saalista ensimmäisellä kerralla, ei tarkoittanut, että minä olisin tarpeeksi hyvä. Poimin jäniksen hampaisiini, ja nousin ylös.
"Mennäänkö takaisin?" kysyin, ja katsoin Utuaamua. Hän nyökkäsi, ja lähdimme kohti leiriä. Pidin jatkuvasti korvani pystyssä ja tarkkailin ympäristöä. Missään ei onneksi haissut vihollisklaani. Lehdet kutittivat käpäliäni kulkiessani niillä, mutta tällä kertaa koetin olla välittämättä niistä. Saavuimme pian leiriin vievän tunnelin luo, ja kävelin Utuaamun perässä sisään. Taas tuntui vierähtävän ikuisuus, joka kesti vain hetken, kunnes olimme ulkona tunnelista. Kävin viemässä jäniksen nopeasti tuoresaaliskasaan, ja menin sitten Utuaamun luo, joka puhui Raitajalan kanssa. Raitajalka huomasi minut, ja väräytti korvaansa. Hän kääntyi katsomaan minuun, ja valmistauduin kysymykseen. Raitajalka, eivätkä Utuaamu kumpikaan kuitenkaan kysyneet mitään. He vain katsoivat minua hiljaa. *olenkohan tehnyt jotain pahaa...* ajattelin, ja luimistin korviani.
"Minä tästä menenkin" sanoin, ja menin nopeasti oppilaiden pesän luo. Murahdin, ja katsoin käpäliini. *ei minusta koskaan tule Tammiklaanin parasta soturia...* sanoin mielessäni itselleni. Pudistelin päätäni, ja menin oppilaiden pesään lepäämään. Jokin kuitenkin painoi mieltäni, enkä pystynyt olla rauhassa. Häntäni vääntelehti ja painoin käpäläni pääni päälle. Hengitin tuskallisesti ja melkein itkin. Olisin halunnut käydä parantajan pesässä kysymässä, mitä oli tekeillä, mutten pystynyt nousta. Purin hampaani yhteen ja irvistin. Minua sattui hirveästi päähän, ja olisin halunnut vain nukkua. Hampaideni välistä alkoi pian valua verta ja aloin yskiä. *haluan pois!* ajattelin epätoivoisena, ja kiljaisin. Aloin hengittää yhä raskaammin ja menetin tajuntani. *mitä tämä on?*

//nonnih, jätän nyt kaikki jännittämään mitä tapahtuu

Vastaus:

45 kp! Kunnianhimoiset tavoitteet Huurretassulla :D Jännittävä loppu, palan jo halusta saada tietää lisää!

-Paju

Nimi: Ysfsy

22.03.2017 18:05
Närhitassu - Ruohoklaani

//Tää alkutarina on hieman johdattelua niihin kunnollisiin, joten mitään ei siksi oikeastaan tapahtunut tässä (eikä juontakaan ole), pahoittelen siitä jo etukäteen :)

Notkon reunat hipoivat taivasta vasten. Ne lävistivät sinisen, hajottivat pehmoisen valkoisen ja jatkoivat kohti aurinkoa, toivoen että sekin halkeaisi kosketuksesta. En ollut ikinä edes huomannut miten kaunis taivas oli. Katsomme vain eteemme tai tassuihimme ja unohdamme katsoa ylöspäin, kohottaa haaveemme ja toiveemme, tehdä niiden eteen jotain. Alistunko itse sellaiseen? Elämäni on vielä alkamassa ja ajattelen jo nyt tälläisiä asioita, tulenko koskaan edes loistamaan pää koholla ja sankarillinen arvonimi harteilla. Tuleeko muut muistamaan minut teoistani vai sanoistani? Ne ovat liian suuria kysymyksiä nyt, huomenna ja seuraavan kuun ajan. Keskityn vain tähän hetkeen, mutta pyrin myös aina katselemaan ylhäälle.
“Mikset ole tutustumassa pesätovereihisi?” Säpsähdän, mutta en käännä katsettani taivaasta. Lintupari pujottelee luontevasti ilmavirrassa ja ne varmasti näkevät paljon enemmän kuin minä koskaan.
Tiedän, että vierelleni saapunut kissa on sattumoisin emoni. Tämän ääni, pieni nopea hengähdys ennen kuin hän puhuu ja tietty lempeys siinä kertovat paljon.
“Katsoit taivasta aivan samalla lailla pentuna aina kun selän käänsi. Välillä unohdan että siitä on vain päivä kun olit viimeksi pentutarhassa”, emo sanoo ja kuulen kehräyksen hiljaisen soinnun kumpuavan hänen sisältään. Minua ei kiinnosta mitä tein neljäsosakuu sitten. En ole, en halua olla enää pentu jonkun silmissä. Vihdoin käännän pääni ja harmaa turkki melkeinpä täyttää näkökenttäni. En tiennyt että hän oli pennunaskeleen päässä kasvoistani.
“Turha sitä on enää voivotella, olen jo päässyt pois pentutarhasta enkä kyllä kaipaakaan takaisin”, tiuskaisen. Ärtyneisyyteni kumpuaa ja kuuluu vielä hieman kimeästä äänestäni. Utukukan, emoni siis, siniset silmät suurenivat hetkeksi hämmästyksestä, mutta palautuivat taas normaaleiksi hänen muistaessaan kuinka nopeasti kiihdyn tietyistä asioista. Menneisyys oli minun mielestäni vain heikko peite, kankeat juuret jotka vain auttoivat pääsemään eteenpäin seuraavaan elämänvaiheeseen.
“Minun on näköjään heti ensimmäiseksi opetettava sinulle kuinka omalle emolleensa puhutellaan.” Puristan silmäni kiinni maistaessani mestarini Ratamosydämen hajun lähenevän. En katso, en suostu katsomaan. Painan kuitenkin pääni pahoitellakseni. Painan sen myös siksi, etten tahdo katsoa tätä ruskeaa kollia suoraan hänen teräviin vihreisiin silmiin. Nimitysseremoniassa katsoin. Suoraan noihin syviin, arvaamattomiin vihreisiin silmiin, joissa oli jotain turkkia nostattavan karmeata.
“Pahoittelut tästä, lähdemmekin heti ulos hieman virkistäytymään”, Ratamosydän maukuu selvästi Utukukalle, mutta hänen silmänsä pysyvät vieläkin minussa. Polttavat minuun arvet. ‘Ulos virkistäytymään’ tarkoitti varmaankin reviiriin tutustumista ja hieman saalistusta, jos oikein osasin mestaria tulkita. Huokaisin mielessäni ja lähdin kollin perään heti kun porottava katse ei enää painostanut turkkiani.

Jos luulin leirin olleen iso, niin Ruohoklaanin reviirin täytyi olla valtava. Silmien kantamattomiin heinikkoa joka heilui tuulessa rytmikkäästi, kaukana näkyi muutama kukkula jos toinenkin. Tämäkin oli vain pieni osa koko maailmaa, minkälaista olisi muiden klaanien reviireillä? Minkälaista olisi kaiken tämän takana? Samanlaistako? Yhtä kaunista ja levollista? Kysymykset, joihin ei ikinä varmaan löytyisi vastausta, pyörivät päässäni kuin mehiläiset niiden pesässä. Ajatukseni olivat karata tassuista, kunnes ne rikkoutuivat Ratamosydämen äänestä:
“Et ole enää pentu joka itsepintaisesti vastustaa jokaista vastaantulevaa asiaa ja haaveilee paikoillaan. Sinun täytyy alkaa ottamaan elämä hieman vakavammin ja muistaa että kouluttaudut soturiksi. Minä aion tehdä sinusta sellaisen ja sinä saat luvan suostua siihen.” Hiljaisuus jatkui tämän jälkeen. Suostuin vain hymähtämään, mutta sisälläni omaksuin ja ymmärsin kaiken kuulemani. Oli aika heittää ajatukset ja turha unelmointi pois. Tästä lähtien olisin vain klaanilleni hyödyksi.

Vastaus:

40 kp! Upea tarina, kuvailit Närhitassun tunteita loistavasti. Ei haittaa, vaikkei varsinaista juonta ollutkaan; tämä oli oikein hyvä näin :)

-Paju

Nimi: Huurretassu, Tammiklaani
Kotisivut: http://soturintie.suntuubi.com/

21.03.2017 16:09
Istuin oppilaiden pesän vieressä tarkkaillen vilkasta leiriä ja klaanitovereideni puuhia. Tuoresaaliskasa oli melko tyhjillään ja arvelin, ettei ruokaa olisi tarpeeksi täyttämään kissojen vatsoja. Murahdin, ja rupesin etsimään mestariani Utuaamua. Minusta oli tullut vasta edellisenä päivänä oppilas, enkä tiennyt vielä yhtäkään taisteluliikettä tai metsästystapaa. Reviirin rajatkin olivat minulle aivan tuntemattomat. Pian erotinkin mestarini harmaan turkin ja kiiltävät, meripihkan väriset silmät. Kävelin rauhallisesti mestarini luo, joka puhui oranssin ja mustan kirjavalle kissalle, Vaahteratähdelle. Katsoin Vaahteratähteä silmiin ja käänsin sitten katseeni Utuaamuun. Tarkkailin mestarini ulkonäköä ja painoin tämän ominaistuoksunsa mieleeni. Sen jälkeen naukaisin: "Utuaamu" mestarini väräytti korvaansa, ja käänsi katseensa minuun.
"Ai hei, Huurretassu!" hän tervehti. Utuaamu näytti olevan hyvällä tuulella, ja samaa yritin minäkin. Hymähdin, ja palautin mieleeni asian, jota minun alunperin piti kysyä.
"Voimmeko mennä metsästämään tai harjoittelemaan taisteluliikkeitä?" pyysin, ja heilautin häntääni. Utuaamu nyökkäsi.
"Voimme, mutta sitä ennen minun on näytettävä sinulle reviirin rajat" hän maukui. Tuhahdin pienesti, mutta nyökkäsin silti. *se on varmaan parhaakseni... en halua joutua tappelemaan heti muiden klaanien kanssa* ajattelin ja hymähdin tyytyväisenä. Utuaamu vaihtoi vielä muutaman sanan Vaahteratähden kanssa, ja kääntyi sitten minun puoleeni.
"Mennäänpäs sitten heti" hän tokaisi, kääntyi kohti leirin uloskäyntiä ja viittoi minua hännällään seuraamaan. Seurasin mestariani vaiti ja tarkkailin tuon häntää ja liikkeitä. Ulos vievä tunneli tuntui pitkältä ja pimeältä kulkiessani sitä pitkin Utuaamun perässä. *millaisiakohan muut klaanit mahtavat olla?* ajattelin, kun työnnyin ulos tunnelista. Jokapuolella ympärilläni oli metsää ja alkukasvillisuutta. Minua hämmästytti suuresti ulkomaailman koko, mutten jäänyt ihastelemaan maisemia. Huomasin Utuaamun jatkavan taas matkaa, joten menin hänen perässään. Mestarini häntä liikehti houkuttelevasti ja minun olisi tehnyt mieli iskeä hampaani siihen kiinni. Hillitsin kuitenkin himoni, sillä en ollut enää pentu, enkä halunnut ärsyttää mestariani. Jos aioin tulla Tammiklaanin parhaaksi ja voimakkaimmaksi soturiksi, minun olisi pystyttävä hillitä itseni ja käyttäytyä kunnolla. Märät lehdet kuulostivat hauskoilta minun astuessa niille, ja naurahdin. Matka taittui nopeasti metsän ääniä kuunnellessani, ja minä jopa näin pari ruohoklaanilaista metsästämässä omalla puolellaan. Ainakin yksi asia tuli selväksi. Sen minä tiesin; ruohoklaanilaiset haisevat.

//tämmönen sitä tuli kirjotettua :D

Vastaus:

35 kp! Mainio tarina ensimmäisestä oppilaspäivästä, ja Huurretassukin oppi yhden asian XD

-Paju

 

Layout by Paju
©2017 Four Clans - suntuubi.com